Juhannus, keskikesän juhla, ei osu
keskelle kesää eikä nyt ihan muutenkaan oikealle paikalleen.
Päivä pitenee tästä vielä viikon verran. Sitten taas yö lisää
osuuksiaan.
Mumskan mummilla oli tapana huokaista
kokolla, että kohtahan tämä kesä on mennyt, vaikka järvivesi ei
ollutkaan vielä ehtinyt lämmetä mukavaksi uida ja vaikka kukkein
aika oli varmasti edessäpäin. Ajalla kun on tapana rientää...
Tähän asti kesäkuuta on meilläkin
pitänyt kiireitä. Toukokuun viimeisen viikon olimme papan kanssa
kuntoutuksessa Maskussa. Saman ajan Rafu vietti tyytyväisenä
hoidokkina Toivontiellä.
Maskussa ei tapahtunut ihmeitä emmekä
me niitä odottaneetkaan, mutta parkinsonin tarkastelu eri
ammattilaisten näkökulmasta teki hyvää ja tuntui mielekkäältä.
Tuntui, että maskulaiset tekivät parhaansa ja paneutuivat jokaisen
asiakkaan tilanteeseen huolella. Sekin on jo jotain, kun
keskussairaalatasolla on joutunut tottumaan siihen, että
vastaanottoaika on ”jollekin” neurologille. Erään
poliklinikkahenkilön sanoin: ”No, eikös se ole ihan hyvä, että
Teillä on kuitenkin aika Lääkärille”.
Kesäkuvis ja ihana Ilona
Kesäkuun ensimmäisellä viikolla
mumska sai tutustua oikein kunnolla pienimpään tyttärentyttäreensä,
Ilonaan. Tämä sen vuoksi, että tytär oli jonkin aikaa toipilaana
ja joutui välttelemään vauvan nostamista. Niinpä me vietimme
paljon aikaa Ilonan kanssa vaipanvaihtojen ja muiden toimien
välilläkin, juttelimme niitä näitä, katselimme syvälle silmiin,
hymyilimme ja opimme tuntemaan toisemme jo aika hyvin.
Ihan vielä Ilona ei hersyttele hymyä
kameralle, mutta kameran takaa kurkkaavalle mumskalle se irtoaa jo
herkästi.
Ilonan isot siskot, Sara ja Nea,
aloittivat kesälomansa kesäkuviksella, jonne neidit riensivät
aamuisin juoksujalkaa. Viikon upean aherruksen jälkeen sankarit ja
satuhahmot heräsivät eloon. Tuloksena oli kaksi ihanaa prinsessaa,
joista luonnokset tehtiin jo ensimmäisenä kuvispäivänä. Sen
jälkeen vaatteet, korut ja muut asusteet taiteiltiin Mirva- ja
Merja-opettajien opissa ripeässä tahdissa valmiiksi ja puettiin
ylle yleisön nähtäviksi päätösjuhlassa.
Maalari maalasi valkoista...
Villa Mökkerö odotteli alkukesän
viileydessä kärsivällisesti kävijöitään. Yhden illan talkoissa
Dynamon käsisvahvat pojat pistivät tuulemaan ja kasasivat kaikkea
kauppasopimuksessa jätettäväksi luvattua roinaa siirtolavallisen
verran.
Samana iltana laskettiin myös Montun
rannasta vapautunut vene Kaartjärven rantaan. Paatin neitsytmatkan
järvellä tekivät isot työt isänsä kanssa ja vakuuttivat, että
tosi kivaa oli.
Pappa ja mumska yhdessä karvaisen
kaverinsa Rafun kanssa keskittyivät sen sijaan Mökkerön
osittaiseen valkaisuun. Katto parven osalta sekä pari seinää
saivat ensin valkoisen pohjamaalikerroksen ja sitten
damastisävytyksen.
Huh, olipa se nopeasti sanottu, mutta
paljon työläämmin tehty. Yläviistoon maalin siveleminen ja
tuolilla keikkuminen kun ei liene ergonomisesti kovin hyvä
järjestely. Mutta tehty mikä tehty. Niin saimme valoa tupaan eikä
tarvinnut turvautua hölmöläisten konstiin valon kantamiseksi.
Sillä aikaa, kun vähintään toinen
meistä maalaili, vietti Rafu suorastaan kissanpäiviä. Se juoksi
omaa vilkkujuoksuaan, ryntäili ja säntäili onnellisena
vapaudestaan. Ja vähän väliä se kävi nuuhkaisemassa, että pappa
ja mummi ovat paikalla. Kiltti poika.
Mökkeröurakoinnin seurauksena olemme
kaikki kolme kuorsanneet kesäöissä aikasen sikeästi. Pisimmän
urakkapäivän jälkeen Rafukin nukkui rennosti aamusta iltaan.
Sitten, jossain vaiheessa tätä rumbaa, se oppi nostamaan jalkaansa.
Ja nyt se merkkaa melkein kaikki nurkat täällä kotona. Se merkkaa,
vaikka kuinka olen yrittänyt sanoa sille, että meidän omia nurkkia
ja tavaroita nämä täällä ovat ja että papan ja mumskan yhteiset
kamat ovat myös sen omia.
Onko nyt niin, että hauvavauva on
todellakin tullut murkkuikään? Minusta tuntuu, että Raffe on
tulkinnut koirien fb-viestejä ja päättänyt ryhtyä
merkkauspuuhiin vähän liiankin tunnollisesti...
