Harjupolulla vain minä ja Kurt

Tapasimme polun viimeisessä mutkassa. Siellä se kökötti kivellä iso käpy suussaan, oli kai kartuttamassa talvivarastojaan. Mumskan nähdessään se tuumasi hetken ja katosi sitten varvikkoon.

Olen tavannut Kurtin aiemminkin. Silloin se keikkui korkean kuusen latvassa, sen, jonka alla on kasoittain käpysten ruotoja. Niistä se on kesän kuluessa irrottanut suomut ja napsinut poskeensa herkulliset siemenet.

Kurt on utelias kaveri. Nyt se pinkaisi tiehensä vaikka yritin houkutella sitä mukaan parempaan kuvaan. Yllättäen, pienen matkan päässä se tuli uudelleen polun varteen. Käpy sillä oli yhä suussa. Hauska kaveri oli omassa elementissään, omassa kotimetsässään, minä lenkillä.

Kurtin metsässä humisi juhlavasti – tai oikeammin kohisi kuin Alpeilla sulamisvesistä muodostuvien putousten lähistöllä. Sade ropsutteli isoja pisaroita harjulle, ja harjun puut pudottelivat niitä kulkijan niskaan.

Sateessa sain taivaltaa yksikseni pitkin aina vain kellastuvampaa polkua. Syksy kehittyy ja kypsyy. Pian kaiken hunnuttaa valkea kuura.

Omalääkäri, samalääkäri tai mikävainlääkäri?

Tänään oli vuorossa mikävainlääkäri, ihan miellyttävä nuori mies, todennäköisesti neurologi tai neurokirurgiksi opiskeleva tai ehkä jo valmis neurokirurgi.

Siis juttuhan meni näin: ”Höm-höm-hö, hyvää päivää, käykää vain sisälle. Ja istumaan.” Ja siinä se juttu sitten melkein olikin.

Käytiin papan kanssa Töölössä. Sairaalassa. Viimeisellä aivostimulaattorileikkauksen kontrollikäynnillä. Käynti oli oikeastaan ylimääräinen, koska leikannut aivokirurgi halusi vielä nähdä nyt syyskuussa otetun kontrollikuvan.

Vaan eipä ollut itse kirurgi paikalla. Vastaanottohuoneessa yksi työskenteli kollega, jonka nimestä emme saaneet selvyyttä ja joka totesi heti kättelyn jälkeen, ettei tiedä koko hommasta mitään. Oli hän kuitenkin konsultoinut (?) edellispäivänä leikkauksen tehneen lääkärin kanssa.

Juuri tämän vuoksi nimitän tämänpäiväistä asiantuntijaa mikävainlääkäriksi. Dokumentit olivat kyllä koko operaatiosta saatavilla ja ehkä osaamistakin riittävästi, mutta kun kysymys on potilaasta, ihmisestä ja hänen tuntemuksistaan, ei 15 minuutin tai puolen tunnin tapaamisesta ole mitään hyötyä. Hyvin kohteliaasti leikanneen nuori kollega valitteli, ettei pysty nyt auttamaan. Kuitenkin aivokuvat, jotka otettiin leikkauksen jälkeen, näyttävät olevan ihan OK. Niinpä, miksi ne nyt olisivat muuttuneet. Uusinta kuvaa aiempiin ei voitu vertailla, koska skaalaukset eivät olleet yhtenevät. Että juuri siksikin täysin turha käynti!

Nyt odottelemme vain postitse tulevaa poliklinikkamaksua. Se on onneksi pienempi, kun kävimme paikalla. Jos olisimme jättäneet menemättä, se olisi kustantanut meille vähän enemmän... Tietenkin voi kysyä, olisiko HYKSin pitänyt ilmoittaa, ettei samalääkäri olekaan paikalla eikä kollega pysty kunnolla kontrolloimaan hoitotoimien tulosta.

Samalääkäri on kokemuksemme mukaan tärkeä henkilö. Tässä tapauksessa samat ovat muuttuneet yllättävästi: Kun kävimme helmikuisena perjantaina samaisella polilla, kätteli tunnettu neurokirurgi vastaanottonsa päätteeksi pappaa sanoen, että tiistaina tavataan leikkaussalissa. Tiistaina tätä alan ehdotonta veteraania ei leikkurissa kuitenkaan näkynyt, vaan paikalla oli kirurgi, jota tänään olisimme mieluusti tavanneet ja jota jo tällä kokemuksella olisin nimittänyt samalääkäriksi.

Samalääkäri on mielestäni siksi tärkeä henkilö, että hän tuntee eri potilaitten ominaispiirteet ja omituisuudet. Samalääkäri saattaa olla jopa omalääkäri, mutta tuskin koskaan hän työskentelee arvauskeskuksessa. Tälläkään en tarkoita mitään ilkeää, vaan sitä, että vasta pidempi ja luottamuksellinen hoitosuhde tuottaa hyvää tulosta. Asiakas (vanhanaikaisesti potilas) saa apua vaivoihinsa ja palvelun tuottaja tuloksia.

Tämänpäiväinen käynti Töölössä ei ollut kovin tuottava: Turha taksikyyti sairaalaan ja takaisin meni Kelan piikkiin ja erikoislääkärin yksi vastaanottovuoro edellä kuvatusti harakoille. Asiakassuhde sai jälleen kerran kolauksen luottamuksen osalta.

Ei tämä kovin tuottavaa toimintaa ole, joten ei muuta kun SOTEa uudistamaan!

Sohvaperunan startti - nollasta parempaan

Olen ollut ns. sohvaperuna jo vuosia. Konkreettisesti olen viihtynyt erinomaisen hyvin oman sohvani nurkassa. Olen näpelöinyt siinä kannettavaa, kutonut, virkannut, katsonut telkkaria ja nautiskellut iltapalaa – jopa nukkunutkin – joskus sukankudin kädessä. Olen ollut myös tyytyväinen, että aikoinaan tuli ostettua laatusohvat, jotka kestävät sekä aikaa että kulutusta. Ja se tulikin nyt todistettua.

Omaa tilaani sohvalla en ole pitänyt kuitenkaan kovin huolestuttavana, sillä kaikenlainen hyötyliikunta on tuntunut minusta aina mielekkäältä. Niin pihakukkien kastelu kuin lumityötkin tuli tehdyksi aina ajallaan, jos se oli tarpeen. No, nyt ei oikeastaan ole omaa pihaa – tai on se tuolla kaukana itäisessä Suomessa ja toivottavasti hyvässä hoidossa. Täällä Riksussa on vain pikkuruinen, pääosin asvaltoitu kerrostalopiha, jonka yhdellä reunalla kasvaa muutamia resuisia vuorenkilpiä. Eipä siinä ole paljon hoitamista.

Keväällä kuitenkin kitkin vuorenkilvet ja ne kiittivät työstä kauniisti kukkien. Samoihin aikoihin leikin puutarhuria ja istutin papan kanssa oven pieleen portaille kesäisiä markettoja ja amppeliin orvokkeja. Kesän mittaan kastelin ja nypin niitä ahkerasti. Vaan ei siitä ollut hyötyliikunnaksi.

Lopulta kävi niin, että pirullinen hra Parkinson alkoi laihduttaa pappaa oikein tosissaan. Jouduin siksi ohjeitten mukaisesti lorauttelemaan kermaa vähän ruokaan kuin ruokaan ja syömään seurana jätskiä lähes joka päivä... Totta, eihän tuota olisi ollut pakko tehdä, mutta ei se nyt yhtään ikävääkään ollut.

Kun sitten yhtenä elokuun päivänä paritkin farkut tuntuivat kummasti kutistuneen, astuin reippaasti vaa'alle. Ja reippaita lukemiahan vaaka näyttikin! Olin kolmen vuosikymmenen jälkeen kivunnut uudelle kymmenluvulle, sille, jossa olin tytärtä odottaessani.

Mielessä alkoi pyöriä kysymys: Pitäisiköhän tehdä jotain sohvannurkassa istumisen sijaan? Pitäisikö myös valmentautua jotenkin Rafun tuloon, siihen, että pieni koira on vietävä elämänsä alkuaikoina aika vikkelästi ulos ja myöhemmin vähän pitemmillekin reissuille? Vastauksen omiin kysymyksiin tiesin – tietenkin...

Kun pappa sitten kyseli seuraa kävelylle, päätin lähteä kokeeksi mukaan. Harjulle noustessa jalkoja särki ja tuntui kuin henki salpaantuisi, mutta olo koheni, kun päästiin sisälle metsään. Metsässä olen aina viihtynyt, niin harjullakin. Reilun kolmen kilometrin reissu olikin mukava, suihku rentouttava ja olo yllättävän hyvä.

Samainen harjulenkki tehtiin sitten seuraavanakin päivänä ja seuraavana ja seuraavana. Näillä lenkeillä olen nyt käynyt runsaan parin viikon ajan lähes päivittäin. Ja niinä päivinä, jolloin on ollut jotain muuta menoa, korvaavat kaupunkiretket on tehty kävellen. Pitkiä lenkit eivät ole olleet, mutta tehokkaita.

Tänään ylämäen portaat harjulle sujuivat jo hengästymättä. ”Pitää pystyä puhumaan.” Tuon vanhan ohjeen noudattaminen onnistui hyvin.

Mitään määrällisiä tavoitteita en tälle projektille ole ottanut. Siksi sen nimi on ”Nollasta parempaan”. Ja mikä parasta, pikkukamera on aina lenkeillä mukana ja ahkerassa käytössä.

Hurmaava Rafu

Havannankoira Rafu, Lusian ja Rollen poika, syntynyt 15.8. Lohjalla.

Tänään mumska ja pappa tapasivat Rafun ensimmäisen kerran.

Rafun häntä vipsasi tervehdykseksi kuin pieni hyrrä.

Se taitaa olla hyvä merkki.

Rafun maailma avartui kerralla melkoisesti, kun se kipitti Kaisan, mumskan ja papan välisessä kolmiossa. Pikkuiset takajalat lipsuivat kaarteessa pikkuisen. 

Kulkijallahan on ikää vain kuukausi ja pari päivää...

Kun Rafu pääsi "maailmalle", äiti-Lusia ja muut neljä pentua jäivät kotihäkkiin.

Rafun kotiutumispäiväksi katsottiin kalentereista perjantai, 10.10.

Häkkiin palattuaan Rafu raportoi Lusialle innokkaasti haukkuen ulkopuolella kokemastaan.

Ja Lusia kuunteli poikansa kertomusta tarkasti.

Sitten se kokosi pentueensa päiväunille...

Tapaamisiin taas 10.10., hurmaava Rafu!

Odotuksia

Tyttäreni näyttää mielestäni päivä päivältä kauniimmalta kasvavan masunsa kanssa. Perheeseen odotetaan kolmatta lasta. Odotuksessa ovat mukana myös pikkutytöt, joille tietenkin aika on pitkä.

Vauvauutisen mumskalle kertoi Neppu, 4 v., niin hymyilevänä kuin ikinä mahdollista. Ja mumska oli tietenkin iloisesti yllättynyt...

Kun uutinen ehti päiväkotiin saakka, tiedusteltiin siellä Nepulta vanhempien luvalla tiedon paikkansapitävyyttä. ”Kyllä, meille tulee vauva! Mutta papalle ja mummille tulee ennen sitä hauvavauva”, oli Neppu kertonut silmät loistaen.

Näin se on. Perheeseen tulijat ovat isoja ja iloisia uutisia, tarkoin harkittuja ja suuren muutoksen tuojia. Viidettä lastenlastani joudun odottamaan vielä ensi vuoden puolelle. Hauvavauva tullee meille noin kuukauden kuluttua.

Huominen on sen vuoksi jännittävä päivä. Tapaamme silloin ensimmäisen kerran karvaisen vauvamme. Jo kuukauden päivät olemme puhuneet ”pojasta” ja Rafusta. Pappa on jopa sepittänyt monta tarinaa, miten Rafu missäkin tilanteessa käyttäytyy.

Rafu kai havannalaisestamme tulee – lähes ainoan tietämämme kuubalaisen kaimansa, Raul Castron, mukaan kotoisesti nimitettynä. Sopinee, sillä pennun äiti on nimeltään Lusia ja isä Rolle.

Perheen pienimmät merkitsevät tullessaan isoja muutoksia. Meille ikäihmisille pieni koira tuo jo riittävästi puuhaa ja arvelumme mukaan paljon iloa. Uskomme, että hauvavauva riemastuttaa myös lastenlapsia. Toivottavasti se ehtii oppia tärkeimmät koiruudetkin ennen kuin Nepusta tulee isosisko – Sappulin tapaan.

Hiljaa virtaa Vantaa - Riihimäellä

Eipä uskoisi, että Vantaa virtaa mihinkään, niin tyyni on joen uoma latvuksilla, Peltosaaren laitamilla. Täältä se suuntaa kohti etelää, ja virtaus voimistuu ”alamäkeen” mennessä. Eipä uskoisi sitäkään, että tämä uoma tulvi kesäsateiden vuoksi kymmenisen vuotta sitten niin, että kaupunkilaiset joutuivat keittämään juomavetensä ainakin parin viikon ajan.

Aamusumuisen Riihimäki-päivän avajaisiksi suuntasimme tänään papan kanssa harjulenkin sijaan ensin Prismaan kaffeelle, sitten ohitse Kastanjapuiston ja radan yli kaupungin itäpuolelle. Siinä keskustan liepeillä sijaitsevan sahan kolinoita kuunnellessamme mietimme, että mistä moinen nimi puistolle. Kastanjapuisto?

Googlettamallahan kaikki selviää! Puisto perustettiin kaupungin 50-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 2010. Silloin sinne istutettiin viisi hevoskastanjaa, joista varmaankin yksi on osunut kuvan vasempaan laitaan. Nimeä puistolle haettiin kilpailulla, johon tuli 430 ehdotusta. Ja johdonmukaisesti puiston vesiaihetta on määrä kutsua Kastanjalammeksi.

Siinä matkalla sain vihdoinkin näpsäistyä myös muutaman kuvan rautatiestä. Sitä on mieleni tehnyt kuvata oikein kunnolla jo pitkään. Se kun on niin lähellä, mutta samalla niin kaukana.

Korkeanpaikankammoisena radan kuvaaminen ei olekaan ihan helppo juttu. Mutta nyt pikkukamera oli sopivasti mukana ja pappa tukena. Kiskot vievät Riksusta etelään ja pohjoiseen Siltakadun sillalta katsoen...

Hj. Elomaan kadun ja Kauppakadun välisellä sillalla suunnat ovat samat.

Siinä välissä katsastimme Peltosaarta, paljon parjattua osaa kotikaupungista. Viime vuosien projektien tuloksena ”kylän” yleisilme oli ihan ok. Osa taloista näyttää kokeneen perusteellisen peruskorjauksen, osa on selvästikin sen tarpeessa.

Toisella rautatiesillalla havaitsimme jo pitkän, hyvin kuuliaisesti etenevän ”tattiaiskulkueen”, joka suuntasi kohti keskustaa ja siellä ilmeisesti johonkin Riihimäkipäivän tilaisuuteen. Ja samantapaisia tattiaisia oli myös Ankkapuisto pullollaan. Ihanaa, ihan kaupungin keskustassa!

Tattiainen on muuten mumskan ja papan käyttämä, ehdottomasti positiivisen hellyttävä nimitys päiväkotilapsille, pienille koululaisille tai muille muutaman lapsen porukoille, joita olemme viime päivinä kohdanneet niin harjulla kuin kaupungilla yleensäkin.

Ja sitten tuo meidän Ankkapuisto onkin virallisesti Keskuspuisto. Sen laidalla on jo 44 vuotta sitten pystytetty Topparoikka-patsas. Kari Juva veisti sen silloin Riihimäki-Pietari -radan 100-vuotisjuhlien kunniaksi. Muistomerkki on rosoinen, koska radanrakentajien työ oli kurjaakin kurjempaa aherrusta. Tänään aamun hentoinen usva pehmensi kuitenkin hahmot – vähän niin kuin aikakin kultaa muistot.

Välimaastossa

Ei enää lapsi, muttei vielä aikuinenkaan. Tuttu asetelma meille kaikille. Mutta me kaikki ”aikuiset” olemme tuosta murkkuvaiheesta selvinneet.

Ei vielä vanhus, muttei enää ruuhkavuosien kieputuksessa päivästä toiseen selviävä aikuinen, vaan jotain siinä välissä, lastenlasten, lasten ja useimmiten samanaikaisesti myös omien vanhempien elämää sivuten. Siinä ovat useimmat kuusvitoset.

Meitä kuusvitosia/-kutosia oli viikonloppuna koolla Helsingissä reilut parikymmentä ”tyttöä”. Tytöiksihän Tipulan kasvatteja bruukataan yleensä nimittää. Mukana porukassa oli myös yksi mies, luokanvalvojamme lukiovuosilta, nyt 84-vuotias herra. Yksituumaan me tytöt julistimme tuon herran suorastaan pohjoiskarjalalaiseksi ihmeeksi, harvinaiseksi eläjäksi noilla main.

Me kuusvitoset kerroimme toisillemme lähes poikkeuksetta olevamme eläkkeellä. Osa oli ollut jo viitisen vuotta, osa jäänyt juuri tänä kesänä ja useimmat joskus tällä välillä. Pari ahkeroijaa kertoi aikovansa vähentää töitä pikkuhiljaa ja jäävänsä sitten hyvin ansaitulle eläkkeelle.

Mitä sitten tarkoittaakaan eläkkeellä olo? Joutenoloa, leppoisaa elämää, mahdollisuutta matkustella ja harrastaa melkein mitä vain, mökkeilyä, lastenlasten hoitoa ja paapomista, sairauksia, vanhuuden myötä tulleiden vaivojen potemista, täyttä kalenteria ja sen myötä kiireitä, omista vanhemmista huolehtimista ja aina vain ryppyisemmän naaman näkemistä peilistä...

Samanlaista eläkkeellä olo ei meille Joensuun Tipulasta 45 vuotta sitten valkolakin saaneille ole. Siinä, kun yksi meistä kertoi eläkepäivien lipuvan hiljaisesti päivästä toiseen, toinen sanoi niiden merkitsevän mahdollisuutta hyödyntää omaa osaamistaan, mentoroida nuorempia yrittäjiä tai tehdä vapaaehtoistyötä saralla jos toisellakin. Ja siinä, kun yksi puurtaa lastenlasten hoitajana pitkää päivää auttaakseen omia lapsiaan, toinen toteaa, että lapsenlapset ovat elämän ihana ilopilkku, ihan toista, kuin omat lapset olivat. Ja kolmas huokaa, että dementoitunutta äitiä oli hoidettava kuin lasta ikään, koska hoitokodin apu ei ollut lähimainkaan riittävää...

Monen mielestä eläkkeellä olo on parasta aikaa, vaikka joitakin ”tulokkaita” se tuntui selvästikin vielä pelottavan. Muutosta, sopeutumista ja valintoja se on merkinnyt ja merkitsee varmasti kaikille.

Mutta kummallista: Vaikka vuodet ovatkin meitä muuttaneet ja eletty elämä piirtänyt viivansa kasvoihin, jokainen oli säilyttänyt jotain niin oleellista itsestään, ettei tunnistaminen tuottanut ongelmia. Mervi, Anjat, Eija-Liisa, Liisa, Kylli, Sirkka-Liisa, Raija, Ritva, Leena, Maissu, Piutta, Hena, Tellervo, Riitta, Kaija, Sirkku, Aulikki, Armi, Kati ja Pirjo, joista useimmat olin tavannut viisi vuotta sitten edellisessä luokkatapaamisessa, olivat ihan tuttuja olemukseltaan. Ja Merja, jonka edellisestä tapaamisesta oli kulunut 45 vuotta, tuntui tutulta heti, kun pääsimme jutustelemaan.

Viiden vuoden välein järjestetty luokkatapaaminen päätettiin yksissä tuumin hoitaa seitsemännellä kerralla vanhassa koulukaupungissa. Silloin ollaan riemuylioppilaita! Mitä se sitten merkitseekään? Ja kuka silloin on vielä leikissä mukana...

”Ei meillä eläkeläisillä ole mitään kiirettä. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa”, sanoo pappa. Ja oleellista onkin, miten me sen ajan käytämme. Tänään oltiin taas aamulenkillä.

Syyskuun ensimmäinen

Syksyltähän tämä näyttää.

Kuvat Riutan lenkkipolulta Suomen luonnon päivänä.