Pensassatoa Puolasta

Ihanan isoja, aromikkaita mustikoita, illalla jätskin kanssa ja aamupalana jugurttia maustamassa. Herkullista ja hyvää – tosin aika hintavaa, 4,45 euroa/300 gramman rasia mustansinisiä möllyköitä.

Pappa toi mustikat kauppareissultaan, kun marjojen metsästys jäi meiltä tänä kesänä yhteen etsiskelyretkeen. Se oli turha reissu, jos tarkoitus oli vain kerätä majoja, muuten oikein mukava.

Mutta mistä sormenpään kokoiset marjat ovat meidän lähikauppaan tulleet? Sitä piti katsastaa rasian etiketistä. Siitä selvisi, että ovat – tai oikeammin olivat – ”ensiluokkaisia Pirkka-pensasmustikoita”. Alkuperämaaksi ilmoitettiin Puola; olivat siis puolalaisia pensasmustikoita.

Puolan viljelmiltä rasioihin ne oli pakannut belgialainen hedelmäfirma. Puolassa vai Belgiassa? Sitä ei tuoteseloste kerro, mutta pakkauttajaksi se mainitsee Ruokakeskon.

No, väliäkö sillä, oliko mustikat kyyditty ensin Puolasta Belgiaan pakattaviksi vai pakattu jo Puolassa belgialaisen yhtiön toimesta Suomessa myytäviin rasioihin! Uskoisin, että sillä on väliä, sillä Puolan ja Belgian välillä on aikamoinen matka, samoin Belgian ja Suomen. Lähiruokaa mustikat eivät ainakaan olleet.

Oikea lähiruoka odottelee nytkin tuolla metsissä kerääjiään. Mustikoiden osalta kausi lienee ohitse. Nyt pitää vain odotella punaisia puolukoita. Ja kun ensimmäinen pakkasyö lämpenee aamusta kirpakaksi syysaamuksi, on aika suunnata lähisuolle karpaloita keräämään.

****************

Ja pensasmustikat ovat todellakin matkanneet pitkän pätkän ennenkuin ne päätyivät meille.

Ruokakeskon mukaan siis Puolasta Belgiaan ja sieltä Suomeen.

Mutta hyviä olivat!

Koirakuume

Koirakuume on vaivannut meitä jo pitkään piilevänä. Olemme suhtautuneet siihen papan kanssa kuin tavalliseen flunssaan liittyvään lievään lämmönnousuun, olemme antaneet ajan kulua ja uskoneet, että kyllä se siitä...

Siitähän se. Se on kroonistunut ja samalla vankistanut otettaan.

En myönnä, mutta en oikein voi kieltääkään, että pisteenä i:n päälle oli päivä, jolloin huomasimme, että meillä on aikaa. Oikeastaan meillä ei suuremmin ole päivittäisiä, kellontarkkoja tekemisiä, mutta aikaa meillä on aina aamusta iltaan ja yöhönkin – kunhan ensin saadaan aamu alkuun.

Mietimme, että voisimme antaa kodin jollekin pienelle, auttaa sitä kasvamaan ja selviämään päivästä toiseen ja tuottaa sille iloa leikkimällä, olemalla kaverina, ruokkimalla sitä ja ulkoiluttamalla. Tuo viimeinen seikka mietitytti kyllä, sillä ainahan ei aurinko paista. Joskus tuulee ja tuiskuaa niin, että mieluiten jäisi kotiin sohvalle lämpimään. Mutta silloinhan jäisivät nuo möräkät omakohtaisesti kokematta!

Koirakuume oli jo melkein juuttunut osaksi arkipäiväämme ja mukavaksi ajatukseksi, että olisihan se kiva... Olisikohan se oikeasti kiva? Ja millainen se olisi?

Sitä läksimme testaamaan Helsinkiin isoon, isoon koiranäyttelyyn. Otimme tyttärentyttäret mukaan ja kuljimme messuhalleissa sillä silmällä. Ankaran nettiselauksen ja rotututkinnan jälkeen käväisimme vielä Kennelliiton neuvojan pakeilla. Ja yllätys, yllätys: papalle ja mumskalle neuvoja ehdotteli Havannankoiraa tai Bichon frisétä.

Jo aiemmissa ”tutkimuksissani” olin bongannut nettisivuilta havannalaisen, rodun, jota en tiennyt olevankaan. Tuon koiran ominaisuudet ja vaatimukset tuntuivat vain sopivan meille lähes ylivertaisesti. Sen sijaan muutaman vuoden takainen ihastus, Espanjan vesikoira, ei varmaankaan ole meille tässä elämänvaiheessa sopiva kumppani. Tai pikemminkin niin päin, että me emme ole sille sopiva isäntäperhe.

Myös kokemukset omista koira-kavereista sulkivat pois rusinakoiriksi nimittämämme Cavalieerit, sillä Rusina ja Tuomaksen Linda olivat pienestä koostaan huolimatta niin suuria persoonia, että uuden tulokkaan vertaaminen niihin ei tuntuisi mukavalta. Uuden koiran pitäisi olla ihan omanlaisensa!

Kuvissa Rusina kavereineen, joista rakkain oli varmasti Pippuri-kissa. Mukavia hetkiä tarjosivat myös "velipojan" koirat Linda ja Nella.

 Meidän perheen koirahistoriaan kuuluu myös Takku-koira, pumi, joka paimenkoirana ryhtyi paimentamaan aikoinaan erityisesti meidän vieraitamme. Ja taisipa se ottaa johtajuuden koko porukastakin – tai ainakin se osoitti mieltään varsin tehokkaasti erinäisin tempuin. Temppuja Takku oppikin tekemään, sillä siitä kehkeytyi uudessa kasvuympäristössään oikein mainio agility-koira.

Mumskan varhaisin koira-kaveri oli Suomen pystykorva, Jeri, jonka sain kymmenvuotislahjaksi. Se oli silloin vähän nyrkkiä isompi karvapallero, jolle juotettiin maitoa tuttipullosta. Myöhemmin siitä tuli mahdottoman upea piisaminpyydystäjä-koira. Se vahti päiväkausia mökkirannan vesirottia silmä tarkkana ja osasi sanoa uskomattoman hiljaa ”vuh” silloin, kun vesieläin liikahti lähistöllä. Yhteinen taival Jerin kanssa päättyi, kun muutimme kerrostaloon. Jeri muutti silloin maalle ja tunsi meidät vielä vuosienkin jälkeen, silloin, kun se oli jo vanha, melkein kuuro ja sokea vahtikoira.

Hauvavauvan, uuden perheenjäsenen, hankkiminen ei näiden kokemusten perusteella ole siis lainkaan heppoinen juttu, vaan vaatii tiukkaa sitoutumista ja tarkkaa harkintaa. Heti koiranäyttelyn jälkeen pikkutytöt kyselivätkin jo kärsimättöminä, että onko musmkalla ja papalla nyt se koira. No, ei ole vielä, mutta tilauksessa on.

Valitsimme meille Havannankoiran pennun, joka syntyi Lohjalla 15. elokuuta. Se on vaalea soopelinvärinen poika, joka toivottavasti kasvaa ja kehittyy meille mukavaksi perheenjäseneksi ja hyväksi kaveriksi tytöille ja pojanpojillekin. Kuva on kennelin ja toinen pojista meidän.

http://www.redenstamm.com/Default.aspx?id=3086

Me, pikku-havannalaisen tuleva isäntäpari, saimme varauksen yhteydessä kennelistä kuusisivuisen koiran hoito-ohjeen, jota olemme opiskelleet ahkerasti. Olemme myös katselleet telkkarista koiraohjelmia ja käyneet jo eläinkaupassa katselemassa tarpeellisia varusteita. Mumska on myös miettinyt, että mikä on hän koiralle: mumska, mummi tai jotain muuta... ja mikä pennulle itselleen nimeksi.

Ja kuten elämässä yleensä, odottavan aika on pitkä. Täytyy tunnustaa, että tuskin muuten odottelisin jo elokuussa niin innolla lokakuun puoltaväliä, vaikka syksystä tykkäänkin.

Kätköilyä

Tuomas ja Sanna käväisivät meillä alkuviikosta. Kun tärkeimmät kuulumiset oli vaihdettu, päätimme lähteä ulos, lähiluontoon. Siniharmaista, taivaalla kiitävistä pilvistä huolimatta jätimme sadevarusteet pirttiin.

Lähdettiin lähelle. Pappa ja poika näpräsivät hetken kännyköitään, ja sitten suunnattiin takaviistoon, aseman suuntaan.

Kyselin, että mihin nyt ja miksi. No, siksi, että mentäisiin etsimään kätköä – geokätköä! Kun tapani mukaan tulin porukkaan viimeisenä, en ehtinyt kovinkaan hyvin perehtyä ennalta projektiin. Siinä sitä sitten mentiin vauhdikkaasti askeltaen.

Mentiin, muttei kauas. Ihan lähistöllä kännykkäkompassit alkoivat kertoa lupaavasta kätköstä. Metri tai pari vasemmalle, siinähän sen pitäisi olla! Tai sitten tuolla portaiden vieressä tai puunkolossa... Kaikkia niitä koloja ja nurkkia tirkistelimme – tosin tuloksetta.

Oikeaoppisesti lopulta luovutimme ja vaihdoimme etsintäpaikan muutaman sadan metrin päähän. Siellä olisi toinen kätkö, ihan keskellä kaupunkia, ihan lähellä sitä toista. Meillä Riihimäellä kätköjä on kymmeniä...

Kun sielläkin nelikkomme hyöri ja pyöri innokkaasti, mutta kuitenkin tuloksetta, päätimme kävellä hieman kiertäen kotiin. Ja silloin tietenkin ne siniharmaat kiitävät pilvet repesivät ja roiskauttivat niskaamme oikein kunnon vesiryöpyn lämpöistä kesäsadetta. Litimärkinä ohitimme siis kummatkin kätköpaikat.

Päivänä seuraavana pappa kalibroi kännykkänsä kompassin ja yritti uudelleen. Kätköt olivat ja pysyvät edelleenkin meiltä piilossa. Sanna kertoi, että kytemään jäi hurja polte löytää ne, ja siellähän ne aarteet yhä odottavat löytäjiään.

Mumska innostui harjoituksesta niin, että tutustui aiheesta hyvin kertovaan sivustoon osoitteessa http://www.xn--geoktkt-8wa8n.fi/ ja suosittaa sitä esimerkiksi kaikille niille, jotka tarvitsevat määränpään tai tehtävän lähtiessään ulos kävelemään.

Vin och vänskap...

... smakar bäst då de gamla blivit.
Ystäväni-Liisa, yli 50 vuoden takaa. Viini sen sijaan oli vielä nuorta, mutta hyvää.

Me salapoliisit

Muumimaassa sattuu ja tapahtuu. Me todistimme ihan kameran kanssa kuinka Nipsu nappasi muumimamman kattamalta salin pöydältä herkullisen täytekakun.

 Me emme asiaan puuttuneet, dokumentoimme vain sen, sillä muumimaassahan on ihan oma poliisiasema ja raittia valvovat omat poliisit. Tutustuimme kaikessa rauhassa muumitaloon ja sen saloihin, mm. vaatekomeron salakäytävään ja mamman hillokellariin.

Hillokellarista ulos astuessamme törmäsimme taas kakkuun, kun poliisi tarjoili sitä vieraille maistettavaksi. Hyvää oli! Ja taisi se Nipsukin olla lopulta muumiperheen asialla, haki varmaankin pyynnöstä kakun kaikelle kansalle jaettavaksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja satu jatkuu...

Kohtaamisia ihan muussa maailmassa

Intoa puhkuen lähdettiin keskiviikkoaamuna noin parinsadan kilometrin matkaan. Arvioitu matka-aika oli kaksi tuntia ja kaksi minuuttia. Mukana oli kaksi äitiä, joista toinen mumska, ja kaksi pikkutyttöä, mumskan tyttärentyttäret, - kaikki muumifaneja.

Noin kahdensadan kilometrin päässä Riksusta pysähdyttiin ja vaihdettiin ajopeliä. Muuhun maailmaan matkattiin ensin bussilla ja sitten kävellen. Muu maailma, aivan presidentin kesäasunnon naapurissa, otti meidät hymyillen vastaan, ja me kipaisimme vielä aamusta avaralle raitille.

Ensimmäinen paikallinen vastaantulija oli hurjannäköinen Haisuli, nimestään huolimatta ihan hajuton ja harmiton tyyppi. Hemulin halikin enteili jännää päivää.

Muumipappa joutui ulkona lasten piiritykseen ja sisällä hänen kirjoituskoneellaan moni kokeili kirjailijantaitojaan. Voi mitä kaikkea sen telalla lukeekaan!

Vastaan tulivat myös muumipeikko ja -mamma sekä Niiskuneiti – kaikki halinarvoisia.

 Muumimaassa arvot ovat kohdallaan, vaikka kaupallisuus ihan pakosta onkin tullut kuvaan mukaan. Myös muuta ruokaa kuin mamman keitoksia on tarjolla. Nepun ja Sapun sapuska taisi olla peräisin joko Papan Pannusta tai Pikku myyn Perunateatterista.

Teatteria nähtiin Emman lavalla, jossa muumiperheen ydinporukka pisti jalalla koreasti, heitteli lättysiä ja välillä toisiaankin. Paikalle marssi myös ryhdikäs Vilijonkka porukoineen.

Mihin vielä mentäisiinkään?

Papan laivalle ja sieltä uimahuoneelle.

Satupolku kieputteli noidan tiluksilla, läpi kimuranttisen labyrintin ja vähän pelottavienkin hattiwattien mailla. Ja koska ilmassa oli ukkosta, kipaisimme pikaisesti pois sinisinä hehkuvien hattiwattien luolasta. Luvassa oli nimittäin runaasti lisävirtaa noihin kummallisiin otuksiin.

Koskireittiä pitkin noustiin sitten valtakunnan näköalapaikalle. Matkalla sinne Sapusta ja Nepusta tulikin Tiuhti ja Viuhti.

Ja ne kaksi kaverusta kipaisivat vielä Muumimaan paloasemalla.

Sitten oli aika huokaista ja tunnustaa, että väsy tuli. Mutta väsystä huolimatta sisarusten mielestä Muumimaailmassa ”kaikki oli kivointa”. 

Sen kivan jälkeen jäljellä oli taas ne parisataa kilometriä kotiin, mutta ”satu elää” niin Naantalissa kuin Toivontiellä Riksussakin. Halaamisiin!