Pinkinpunainen aamupäivä

Vaikea sanoa millä värillä kuvaisin helteistä kesäpäivää meillä koto-Suomessa, ehkä taivaansiniseksi ja valkeaksi kuin pumpulipilvet. Vihreätkin sävyt siihen kuuluisivat...

Tämän helteisen lauantain aamupäivän väri oli kuitenkin ehdottomasti pinkki!

Kirkkaat kesävärit olivat meillä "käsillä" myös viime viikolla. Silloin muutamana pilvisempänä päivänä koottiin papan kanssa yhteen 555 3D-efektein painettua palasta. Kuvasta tuli kesäinen. Mielestäni se sopii oikein hyvin tämänpäiväisiin lämpötiloihin, mutta on aiheeltaan aika paljon eteläisempi.

Niklas rakastaa koivuja ja Sanna on karhua lyhyempi

”Rakastan koivuja”, julisti Niklas ja otti oikein kunnon puuhalit pikkuveljen ja Sannan kanssa. Tuo koivu oli hoikka ja korkea mumskankin mielestä. Miten huikean isolta se mahtoikaan näyttää viisivuotiaasta! ”Rakastan kaikkia näitä koivuja...” ”Juu, rakasta vaan, mutta ei nyt kuitenkaan halata niitä kaikkia”, palautin pojanpojan maan pinnalle ja takaisin eläinpuistoon.

Puistossa tapasimme silmästä silmään monenlaisia vipeltäjiä ja sarvipäitä, kuopsuttelimme ruskeaa lammasta ja pidättelimme henkeä, kun karhuherra kiipesi ketterästi kelon latvaan. Isot kissat, ilvekset ja lumileopardit, pysyttelivät onneksi kauempana ja ahma, lajinsa edustajana, kulki vain ympyräistä polkuaan - kuten reilut parikymmentä vuotta aikaisemminkin...

Tavattiinhan me ihan oikea poliisikin, ja pojat saivat istua mustanmaijan takaosassa rosvojen penkeillä. Kierroksen aikana selvisi myös, ettei Sanna ole yhtä pitkä kuin karhu, mutta huomattavasti pidempi (korkeampi) kuin kauris.

Viikonloppu Ähtärissä papan, Tuomaksen, Sannan ja pikkupoikien kanssa oli oikein ajoitettu juuri heinähelteiden alkuun. Ajatus tavata Niklas ja Elias ja mökkeillä leppeässä kesäsäässä, antaa auringon räköttää ja kierrellä eläinpuistossa virisi jo kesän alkupäivinä. Se oli hyvä ajatus.

Booking tarjosi vielä alkukesästä useita majoitusvaihtoehtoja ja valituksi tuli iso Hirvimökki eläinpuiston laidalla. Valinta oli hyvä – siis mökki asiallinen ja siisti, sen sijainti erinomainen ja ns. aktiviteettejä alueella runsaasti. Toki jännäähän oli majoittua lomakylämökissä, kun me kaikki aikuiset olemme alan asiakaspalvelurooleissa jo miltei kaiken kokeneita.

Viikonloppumökkeily tuntui miltei lomalta, vaikka olemmekin papan kanssa todenneet, ettei eläkeläisillä ole lomaa. On vain eläkepäiviä ja sairaseläkepäiviä. Sannalla ja Tuomaksella sen sijaan oli töistä vapaa viikonloppu, oli aikaa katsoa toisiaan syvälle silmiin ja skoolata nimettömiin muutamaa päivää aiemmin pujotettujen sormusten kunniaksi.

Ähtärin illat olivat leppeitä ja rannan aallokko hiljaisesti loiskahteleva, kesä kukkeimmillaan.

Jätskiä ja mansikoita kaupunkikesässä

Tötteröt kirkkopuiston kioskilla, makeat mansikat kotosalla ja jätskit ja limpparit Tornissa kuuluvat Riksun kesään. Ne kaikki ovat tarjolla meille niin lähellä, melkeinpä vain kivenheiton päässä kotiovelta.

Ylös Torniin olemme hilautuneet Tintin ja tyttöjen kanssa toistaiseksi aina onnistuneesti hitaalla ja narisevalla hissillä. Herkuttelun jälkeen olemme päässeet sillä vielä onnellisesti alaskin.

Tyttöjen kanssa kokeilimme toissailtana Kumelan pelloilla Suomen nopeimmin kasvavaa urheilulajia, frisbeegolfia, sekä ”pesistä” Vuokatin lomalla hankitulla pehmoisella lasten pesissetillä. Aika näyttää onko frisbeegolf papan tuleva suosikkilaji. Nyt meillä on joka tapauksessa ihkauudet putteri, midari ja draiveri...

Koska mansikka-aika on parhaimmillaan, käväisimme tyttöporukalla Janakkalan puolella vähän isommalla kartanon mansikkamaalla poimimassa yhteensä runsaat 15 litraa pulleita, punaisia maaukkoja. Ja kun makoisan makuun päästiin, kuljettiin muutamat sata metriä pellonlaitaa jos toistakin ja päästiin poimimaan vadelmiakin. Osa matkoista hoitui hienosti traktorikyydillä, osa kaurapellon perhosia ihastellen.

Kaupungissa, mutta kuin maalla, käväisimme papan kanssa etsiskelemässä mustikoita Vahteriston metsistä. Likinäköisenä sinimarjoja olisi kai pitänyt etsiä oikein suurennuslasin kanssa, niin harvassa niitä oli. Niinpä kierros läheisellä kukkaniityllä tuotti kotiin tuliaisina mustikoiden sijaan kimpun luonnonkukkia ja koko joukon sähköisiä räpsähdyksiä repussa mukana olleeseen vanhaan, hyvään Lumixiin. Kaukana emme käyneet emmekä kauaa edes viipyneet, mutta metsäretki rauhoitti kummasti linnunlauluineen ja polun laidalla korkealle kurottuvine kuusineen.

Heinäpoudat ovat nyt parhaimmillaan vauhdissa ja hellettä luvassa koko viikoksi. Iltapäivisin, jos kaihtimet ovat unohtuneet ikkunoiden edestä, meillä on ollut sisällä ”melko” lämmintä. Mutta sehän ei luita riko...

Juhannuslumet ja heinäpoudat

Reilu viikko ennen keskikesän juhlaa suuntasimme papan kanssa kohti pohjoista. Lapin kevät/alkukesä oli meiltä vielä kokematta. Mutta nyt sitten sekin on nähty. Ihan Jäämeren rantaan emme kuitenkaan matkanneet, vaikka alun suunnitelmissa se oli.

Aloitimme sukuloimalla hienossa kesäsäässä Hämeenkyrön Montulla ja ihmettelemällä serkkulasten lapsien kasvua ja kehitystä, esimerkiksi sitä, kuinka reippaasti porukan pienin, Alma-neiti, esiintyi isolle joukolle laulaen ja tanssien. Ihmettelin myös kiharatukkaisen Fridan näkemisestä herännyttä tunnetta. Oli kuin olisin palannut lähes kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin ja tavannut ensi kertaa Fridan äidin, Riikan.

Tämän sukutapaamisen syy oli selkeä; papan sisaruksista vanhin, Terttu, juhli 70. syntymäpäiväänsä hyväkuntoisena ja elämäänsä tyytyväisenä.

Seuraavat sukulaiset matkalla, pojanpojat Niklas ja Elias, odottelivat pappaa ja mummia lakeuksien maisemissa Etelä-Pohjanmaalla. Pikaisesti vaihdettujen kuulumisten jälkeen pappa katsasti lennoston puuhia Kauhavan kentän tuntumassa samaan aikaan, kun mumska käväisi jokaisen neulojan paratiisissa, Kangasaitan myymälässä.

Kosken kuohuja ja virtaavia vesiä

Lakeuksien aakeiden ja vehreiden näkymien lisäksi matkallemme osui odotetusti runsaasti virtaavia vesiä. Kesäsateiden ja vielä keväisten sulamisvesien ansiosta pienetkin purot kohistivat kuin kesäauringosta riemuiten. Eikä kai pitäisi olla yllätys, että Seinäjoella on Seinäjoki, suorastaan idyllinen vesiväylä, joka virtaa campingalueelta kaupungin keskustaan päin. En vaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että sellainenkin joki Pohjanmaalla on (Oulun, Siika, Pyhä, Kala, Lesti, Perho, Lapua...)

Pellossa sentään tiesin, että virtaava vesi on rajajoki. Campingalueella oli puolen yön aikoihin aikamoinen meno, sillä kalastajat olivat todella täpinöissään Tornionjoella ja rantatörmillä lohea pyytämässä valoisassa kesäyössä ja pikkupakkasessa. Pakkasesta todisti kalastajien käyttämän keittiön ovelle yön aikana ilmestynyt valkoinen huurukerros. Meillä Fiiussa riitti lämpöä ja valoakin niin, että kirjan lukemiseen ei lamppua tarvinnut.

Norjan kiepausta lukuun ottamatta komeimmat kuohut tarjosi samaisen Tornionjoen Kukkolankoski, vanhastaan tuttu paikka, joka on kuulu niin kaloistaan kuin poikkinainnin perinteistäkin. Suomen puolella rantakahvila oli kiinni; Ruotsin puolella ainakin sinikeltainen lippu liehui tangossa navakassa iltatuulessa.

Saamenmaan Kaamasissa Karigasniemeltä tultaessa Muotkan Ruoktun saunarannassa joki virtasi hiljalleen. Aurinko loimotti pilviverhon takaa ja valaisi sielläkin kolakan kesäyön Muotkatunturin naapurissa.

Myös Saariselällä Urho Kekkosen kansallispuistoon kuuluvan luontopolun puro virtasi idyllisenä ja tummana kullankeltaisten rentukoiden ympärillä. Lapin kevät kukoisti kylmästä kelistä huolimatta.

Käkkäröitä ja kukkia

Lapin kevät – tai alkukesä – osoittautui juuri niin kukkeaksi kuin olin ounastellutkin. Kaiken karuuden keskellä sain näpsäistyä monta kuvaa pohjoisen jänkhän herkistä kukkijoista. Myös vaikuttavia käkkäröitä, keloja ja naavapartoja osui polkujen varsille.

Tienvarret niin tullen kuin mennenkin olivat varmasti kukkeampia kuin koskaan. Paluumatkalla pikkutiet Kainuussa ja keskisessäkin Suomessa mutkittelivat upeiden kukkapeltojen lomassa. Ehkä kaikkein herkin niistä oli jossain Saarijärven tietämissä. Siellä pellon täplittivät kaikenväriset kesäkukat, joiden keskellä oli utuisia sinikellolaikkuja. Niistä tietenkään ei kuvaa ole – tai oikeastaan onkin, tosi herkkä mielikuva.

Juhannuslumet ja hiljainen kansa

Saariselän talvella niin eloisa raitti näytti juhannuksen aatonaattona melkeinpä marraskuisen ilmeensä. Se oli autio ja hiljainen, Tarmo-kaupan hyllyt samoin lähes autiot. Matkalla puotiin ja takaisin hotelliin tapasin vain kuukkelin Etelärinteelle osoittavan tienviitan kohdilla räntäsateessa. Useimmat majapaikat ja ravintolat olivat sulkeneet ovensa kuumimman kesän ajaksi...

Juhannusaattona, jolloin oli päätettävä suuntaammeko papan kanssa Saariselältä pohjoiseen vai etelään, ei ollut paljon mietittävää. Osin valkoiseksi värittyvä pihamaa ja lumikerros auton ikkunalasilla toimivat hyvinä kompasseina. Sen sijaan aamiaisseurana ollut ranskalaispariskunta sai mitä oli ehkä tullut hakemaankin, lumisateen - keskellä kesää!

Fiiun kokka siis kohti etelää, pikkuhiljaa, pikkuteitä pitkin. Siinä menivät Sodankylä, Pelkosenniemi, Kemijärvi, Kuusamo, Taivalkoski ja Suomussalmi. Suomussalmella poikkesimme Raatteen tielle, jonka alkupisteessä Talvisodan muistomerkin 105 vaskikelloa soittavat tänäänkin hiljaisesti rauhan sanomaa.

Suomussalmella sotamuistomerkkejäkin järkyttävämpi oli kyläkeskusta tyhjine liikekiinteistöineen. Vain uudehko Siwa tuntuu siellä hoitavan melkoisen laajan alueen elintarviketarjonnan. Eipä käy kateeksi sikäläisiä perheenemäntiä. Kooltaan tuossa suuressa ja kauniissa kunnassa on noin 8800 asukasta. Siihen huomattavan ja todella vaikuttavan lisän tuo Reijo Kelan vuonna 1994 suunnittelema ”Hiljainen kansa” -taideteos, noin tuhat turvepäistä hahmoa viitostien varrella Käpylän pellolla. Ja siinä he yhä olivat ja olivat kaikki niin hiljaisia...

Iloisesti pääsimme sen sijaan jutustelemaan Laukaassa, jossa tapasimme kotiinpaluupäivänä Tuomaksen ja Sannan. Tuomas lopetteli työvuoroaan Peurunkagolfin Karlvikin kartanossa, jonne myös Sanna saapui reippaasti Jyväskylästä pyöräillen. Oli kalenterin mukaisesti varhainen juhannuspäivä, osin aurinkoinen, osin kuurosateinen ja kovin kolakka.

Seuraava reissu olikin vuorossa jo parin viikon kuluttua heinähelteiden alettua. Mutta se onkin ihan toinen juttu.