Rafu, mumska ja pappa toivottavat hyvää uutta vuotta!

Taas on yksi vuosi lopuillaan. Tämä oli aika kummallinen ja varmasti erilainen kuin aikaisemmat, monin osin ennalta arvaamaton. Hyvä se oli ainakin siksi, että mumskan ja papan perheeseen tuli hauvavauva, Rafu.

Rafu on tuonut iloa ja säpinää niin arkeen kuin juhlaankin. Se on leikkinyt ja koiraillut, mutta myös osallistunut siivoukseen ja remontointiinkin. Se haluaa olla kaikessa mukana - ja onkin.

Juuri nyt tuntuu, että meillä on perheessä murkkuikäinen hava, joka tietää mitä tahtoo ja komentaa ärhäkkään äänekkäästi, jos vanhukset eivät ripeästi toteuta sen toiveita. Toisaalta meillä on maailman suloisin ja pehmoisin koiruli, joka seuraa uskollisesti huoneesta toiseen ja nukkuu koiranunta tiiviisti aivan jalkojen juuressa.

Tämä pieni karvainen otus on nyt neljän puolen kuukauden ikäinen, joten sen vuosi jäi vielä vajaaksi. Mutta uuteen vuoteen lähdetään tästä uusin kujein...

Tämä joulu meni jo

Tämän joulun piti olla pitkä, aatto keskiviikkona, Tapaninpäivä perjantaina, perään lauantai ja vielä sunnuntaikin. Sitten pari arkipäivää ja uudenvuoden aatto ja päivä... Työelämässä tuo olisi tiennyt duunarille todella pitkää juhlaa ja yrittäjälle melkoista päänsärkyä lukuisine tehottomine työpäivineen. Eläkkeellä päivät ovat soljuneet toinen toisensa perään eikä juhlaähkyä ole ollut!

Mutta tuli tämäkin joulu kuin yllättäen - kuten joulut yleensä. Sen vuoksi ja vanhasta tottumuksesta oli helppo jättää suursiivoukset ja isot leipomisurakat tekemättä. Joulusiivoukseksi riitti nytkin kunnollinen imurointi kuten pahimpina ruuhkavuosina. Kinkku ja kalkkunakin jäivät tällä kertaa meiltä kauppaan, ja silti joulu tuli. Sen toi tuisku.

Meidän joulu alkoi oikeastaan jo viime viikolla Saran kuvisjoululla, Nean päiväkodin joulujuhlalla ja pikkupoikien kanssa vietetyllä pikkujoululla Jyväskylässä. Siellä pojat sanoivat, etteivät ole pieniä – vaan isoja. Niinhän he. Pojat olivat kasvaneet ja oppineet monta asiaa sitten viime tapaamisen. Tänään Niklas täyttikin jo kuusi vuotta.

Pikkujoulun ohella pojat tutustuivat myös perheen uusiin, karvaisiin kavereihin, Miiru-kissaan ja Rafu-koiraan. Nuo karvakuonot tapasivat toisensa ensimmäisen kerran ja tekivät tuttavuutta myös keskenään – viisaasti varoen, niin, että vaurioitta selvittiin.

Keski-Suomessa lunta oli jo sen verran, että saattoi hyvin uskoa joulun olevan lähellä. Meille Riksuun talvi tuli toden teolla vasta aattona. Lunta pyrytti silloin niin sankasti, että oli jo mietittävä kuinka joulupukki pääsisi perille pitkällä matkallaan.

Mutta ei hätää: pukki kolisteli Toivontielle ihan lupaamansa aikataulun mukaisesti; tuli ihan omana itsenään – ilman säkkiä! Siitäpä pienet tytöt huolestuivat, mutta pukki selvisi pälkähästä selittämällä, että tontut hoitavat säkkien kuljetukset ennalta laaditun logistiikkasuunnitelman mukaisesti. Ja ihan yht'äkkiä: siinähän ne olivat, säkit, pussit ja muuta lahjanyssykät, Toivontien eteisessä!

Uskomattoman kilttiä porukkaa Toivontiellä asustaa, kun lahjamäärän muistaa. Tytöt saivat toivomansa ja aikuiset ylläreitä, talon isäntä peräti viisi kotikutoista villasukkaa. Sukat oli mumskakin kutonut kaikille lähisuvun aikuisille ja lapsille väsäsi kuvakirjat viime joulusta tähän saakka.

Meillä kinkuton ja kalkkunaton joulu sujui maittavasti, kun oikeisiin makusteluihin päästiin aattoiltana Toivontiellä. Sen jälkeen joulunajan perinnelihat korvattiin possun sisäfileellä ja parmesaanikanafileillä. Piparit noudettiin kaupasta, mutta suklaatryffelit ja lohipiiraat piti mumskan sentään kokata ihan itse.

Tämä joulu on ollut hiljaista oleskelua, kynttilänvaloa, karkkeja, elokuvia ja pienen koiran kanssa telmimistä. Se on ollut nopeita ja pikaisia pyrähdyksiä lähimpään lumihankeen ja pieniä lenkkejä kaupungin keskustassa.

Tänä jouluna olen kaivannut vain omaa ”joulutähteäni”, sitä, joka lapsena ilmestyi joulun alla alkuillasta Kalevankadun eteläpään ylle ja jonka olen mielestäni pongannut iltataivaalta useimpina jouluina. Nyt taivas oli ilta toisensa jälkeen pilvien peitossa. Kirkkaan joulupäivän iltana sieltä kuitenkin kurkisteli kuvankaunis kuun sirppi, kirkas ja kivasti kallellaan oleva.

Hyvää Joulua

Joulu?
Hyviä tuoksuja keittiössä, blingblingiä, jota ei voi syödä, kulkunen punaisessa lakissa, ihmeelliset kynttilät ikkunalla, paperin rapinaa ja nauhoja, paketteja... Ulkona paljon valkoista lunta, kylmä!
Joulu - ihan kohta!
Mikä ihmeen joulu?

On se oikea!

Portaat mennen tullen kirjoitin tekstin otsikoksi tasan neljä viikkoa sitten. Silloin Rafu-poika oli oppinut yhden meidän talon asukkaille tärkeän taidon, portaissa kulkemisen. Silloin sunnuntai-iltana kirjoitin näin:

”Portaat ylös Rafu-koira on noussut jo aika päivät, mutta tänään mentiin niin rappukäytävän liukkaat sisäaskelmat kuin nihkeän kylmät ulkoaskelmatkin sujuvasti alaspäin, aamulla hitaasti ja harkiten, illalla jo iloisesti loikkien. Ylös se pomppii niin, että talutushihna tekee mumskalla tiukkaa.

Loikkia ja pomppuja meidän pupukoira harrastaa myös havaitessaan ihmisiä ulkona. Se vaatii huomiota ja on hurjan pettynyt, jos joku ei sitä huomaa – tai ole huomaavinaan. Se on myös havainnut, että muitakin koiria on olemassa täällä Riihimäellä ja hinkuu hillittömästi niiden perään, haistelee ja nuuhkuttaa lähinurmea ja on lukevinaan sieltä koiramaisia viestejä.

Se on kasvanut ja näyttää välillä jo muultakin kuin pehmolelulta. Ja tuntuu. Musta sukka on sille yhtä ihana kuin Muttsin Moochille pinkki sukka. Rafulle tosin kelpaa myös musta hanska tai jopa musta kävelykenkä, crockseista nyt puhumattakaan. Ihan varma en ole, onko tässä värillä väliä. Meillä vaan suurin osa sukista sattuu olemaan mustia.

Noista kenkien puremisista olemme olleet pojan kanssa kovasti eri mieltä, samoin housunlahkeessa roikkumisesta. Aika kovapintaiseksi pienokaisemme on osoittautunut, sillä kielto saa aikaan melkoiset haukut, vähän kuin oltaisiin jo uhmaiässä. Siinäpähän sitten mumska saa hakut ja kimitykset, mutta myös nätin kiitoksen ruokakipon täyttämisestä.”

Tänään, neljä viikkoa tuon edellisen tekstin kirjoittamisesta, kumpailemme edelleen Rafun kenkähimon kanssa, joskin vähän maltillisemmin. Ymmärrystä sillä riittää, muttei aina tahtoa totella ja jättää kenkiä rauhaan. Kenkien sijaan sillä on lupa riepottaa niin papan kuin mumskankin crockseja, joita se oppi käyttämään nahkatikkereitten jyrsintätelineenä. Se keksi homman jopa ihan itse.

Rafun ymmärrys riittää nykyisin myös siihen, että mumska ja pappa syövät ”aina aivan ihania ruokia” ja että sen oma ruoka koostuu vain tylsistä nappuloista. Nappulat tosin maustuvat kummasti, jos kippoon ripauttaa vaikkapa vain muutaman hippusen herkkumaksamakkaraa. Ruuan maut ja hajut ovat siis tulleet lähtemättömästi pienen koiran elämään ja mumska on saanut innokkaan apulaisen keittiöön.

Viime viikkoina olemme edistyneet erinomaisesti mm. pikkupallon peluussa. Rafu on osoittautunut sekä loistavaksi maalivahdiksi että näppäräksi sieppariksi, kun heitämme palloa pitkin kodin pisintä suoraa. Pallon se muistaa tuoda lähes aina heittäjälle ellei sitten lähde kiertelemään karkuun toisiin paikkoihin...

Rafu on jo ehtinyt käydä rokotuksissa ja saanut myös korvatippoja. Hankalaksi on osoittautunut kynsien hoito. Kynsien leikkaaminen on kotitoimin mahdotonta, sillä mustat kynnet vuotavat vuolaasti verta surkean valituksen säestyksellä, vaikka niistä nipsaistaisiin vain millin verran. Apua tähän pulmaan ajattelimme pyytää jo tutuksi tulleelta hyvinkääläiseltä eläinlääkäriasemalta.

Papan synttärit ja niihin liittyvät vierailut Rafu on selvittänyt kunnialla. Kahdeksankuisen labbisserkun tapaamisesta tuli jännä juttu, sillä iso oli iso ja pieni hyvin pieni. Urheasti pieni yritti tehdä tuttavuutta, mutta perääntyi aina viime tingassa – kummatkin kuitenkin hymyillen.

Ja kun perheessä on hauvavauva, tarvitaan vauvalle joskus hoitopaikka. Meillä roolit menivät uusiksi niin, että tytär Toivontiellä otti hauvavauvan hoitoonsa, kun käväisimme papan kanssa pikavisiitillä Töölön sairaalassa. Tyttären kertoman mukaan päivä kului rattoisasti lepäillen ja leikkien. Mumskanhan piti tietenkin soittaa jo Keimolan kohdilta motarilla ja kysyä, että kuinkas on lapsenhoito sujunut.

Oppimista meillä on vielä paljon. Muunmuassa se, että koirat voivat joskus (harvoin) olla jopa yksin kotona. Meillä asiaa on harjoiteltu vain tositarpeessa, silloin, kun olimme papan kanssa kahden Neppulin päiväkodin joulujuhlassa. Sen sijaan Sappulin kuviksen pikkujoulujen ajan ja Sibeliustalon lastenkonserttimatkan meidän pojat pärjäilivät mainiosti kahdestaan.

Kun kuukausi sitten olin harmissani Rafun huomiohakuisuudesta, olen sitä yhäti. Kaikki vastaantulijat ja vaikkapa kadun toista puolta kulkevat ovat niin Rafun kuin kai useimpien havannalaisten mielestä ihanan ihmeellisiä, sellaisia, joiden kanssa pitäisi ehdottomasti päästä tekemään tuttavuutta. Ja niin varmaan ovatkin...

Tänä iltana teimme kolmistaan pitkän lenkin lumisella kaupungilla. Tapansa mukaan Rafu hurmasi niin mummoja, tätejä kuin setiäkin. Kuvaavaa oli yhden vastaan tulleen perheenisän kysymys: ”Onhan se varmasti ihan oikea?”.

On se, meidän hauvavauva! Se täyttää huomenna neljä kuukautta.

Ensilumi

Tänään satoi Riksuun ensilumi.

Iltapäivällä, kun lumi oli vielä kuivahkoa, Rafu-koira oli ihan innoissaan: "Tuo valkoinen, joka karkailee kuonon päästä aina eteenpäin, on hyvää! Ihanaa! Sitä on paljon, ja se maistuu! Pitääköhän se kaikki syödä?"

Jotenkin näin tulkitsin pojan ihmetyksen. Pihanurmi, joka oli aamulla vielä vihreä ja jossa oli vielä rapisevia syksyn lehtiä, oli peittynyt kokonaan valkoisen vaipan alle. Ja se valkoinen pinta täplittyi täyteen pikkuruisia tassun jälkiä. Kotiin ei ollut kiirettä.

Kun sitten tultiin sisälle, käväisi Rafu pesuvadissa lämmittelemässä tassujaan.

Iltapisuilla tahti oli täysin toinen. Ensin Rafun huomion vei kadun toisella puolella ylväästi hihnassa kulkeva kissa emäntineen. Kun kisun luo ei ollut menemistä, mentiin uudelleen valkoiseksi muuttuneelle pihanurmelle. Mutta kun lumi olikin nyt vetistä, tuli koiralle kiire kotiin. Mitkään puheet eivät pitäneet sitä pihalla, vaan kotiin mentiin täyttä jänisloikkaa.

Näin tänään. Huomenna mennään rokotuksille.

Kolme viikkoa koirailua

Kolmen viikon kokemuksella voin sanoa, että pienenpieni koira voi oppia uskomattoman paljon: Se tuntee jo nimensä ja lukemattomat lempinimensä. Se osaa pyytää ruokaa ja kertoa, että on tehnyt tarpeensa sisälle ja että nyt pitäis siivota. Se osaa siivota, riepottaa rättiä toisesta laidasta ja murista innoissaan. Se osaa kiivetä laakeat kiviportaat ylös porras kerrallaan vauhdikkaasti pomppien. Se osaa tulla luokse kutsuttaessa (jos sitä sattuu kiinnostamaan tulla). Se osaa riepottaa apinaa ja saada sen vinkaisemaan puraisemalla lelua oikeasta kohdasta. Se osaa ottaa pallon kiinni ja tuoda sen uudelleen heitettäväksi – paitsi jos se on niin innoissaan, että pallo unohtuu paluukuormasta. Se osaa juosta ja pomppia pomppuja, jotka ovat yhtä korkeita kuin pitkiäkin. Se osaa myös kulkea melko sivistyneesti hihnassa, vaikka usein vauhti kiihtyykin niin, että mumska tai pappa kipittää mukana ja koira näyttää enemmän jänikseltä kuin koiralta.

Jäniksen, nallen, Ransun, lelukoira Turrin pennun tai ihan itsensä näköinen koira osaa myös hurmata ihmiset. Ulkona se saa useimmat ohikulkijat hymyilemään ja monet ihmettelemään kuinka pieni se on. Joku kysyikin: ”Onko se noin pieni?”. Hänelle vastasin, että kyllä on. ”Tuo on kyllä tosi ihana, vaikka en koirista tykkääkään”, taitaa olla parasta, mitä olen kuullut. Sen sanoi iäkäs rouva Kirkkopolulla, jonka varrella olemme käyneet ahkerasti ulkoilemassa. ”Saako sen ottaa syliin?”kysyi rouva, jonka sylissä Rafu jo oli. No, saa tietenkin. Sehän on sylikoira!

Myös Rafu on iloinnut uusista tuttavuuksista ja oppinut, että eteissummerin ääni tarkoittaa aina uutta seikkailua. Sieltä oven takaa tulee varmasti joku, joka ihastelee pientä ”poikaamme”. Kun summeri soi, ryntää Rafu eteiseen ja alkaa sätkiä sylissä jaloillaan kuin yrittäisi lentää vieraan syliin. Ja kaikille vieraille on tarjolla märkä pusu, jos he sen vain sallivat. Ja taitaa olla niin, että pusu tulee, vaikka luvattakin.

Rafu on myös oppinut, että yöt nukutaan ”omassa paikassa”. Oma paikka on makkarissa ja sinne mennään, kun muitten huoneitten valot sammuvat. Koko yö vietetään vikisemättä ja liikkeelle lähdetään vain hädän yllättäessä. Rafu on oppinut myös, että herätys on oikeasti vasta sitten, kun mumska herää. Se tarkoittaa, että aamusella saa olla, venytellä ja köllötellä ihan rauhassa niin kuin tänäänkin, puoleen kymmeneen asti.

Paljon muutakin Rafu on jo oppinut, mm. vikisemään, että leiki nyt, leiki heti - tai näykkäsen varpaasta. Se on oppinut roikkumaan lahkeessa ja nakertamaan sukkia... Se on oppinut, että EI tarkoittaa useimmiten oikeasti eitä ja korkeammalla äänellä hellitellen sanottu ei ihan muuta. Se on myös oppinut olemaan eri mieltä ja ilmaisemaan sen selkeästi. Se tietää myös, ettei köyttä vetäessä kannata haukkua. Murina riittää.

Rafu on kuitenkin vielä hauvavauva. Se väsähtää kesken leikin ja saattaa nukkua pitkäänkin. Se on oppinut piiloutumaan sohvan alle päikkäreille tai iltatorkuille, mieluiten mumskan jalkojen juureen. Mumska puolestaan on oppimaisillaan, että hänestä on tullut Rafulle Lusian korvike, keinoemo.

Me papan kanssa olemme oppineet, että Rafun kanssa lähdetään oikeasti lenkille vasta kevättalvella ja että meillä on vielä kova työ opettaa Rafu nauttimaan autoilusta ja pienenkin hetken yksinolosta kotosalla.

Jäädytetyt jalat

Jostain selkäytimestä se ilmestyi. Keittiössä. Siis, kun laitat ruokaa, et liiku – tai jos liikut, et liikuta jalkojasi ennen kuin vilkaiset pikaisesti ympärillesi: varot koiraa!

Selkäytimeen se oli iskostunut Rusinan aikaan. Rusina rakasti ruokaa ja oli aina mukana sitä keittelemässä, kerjäsi ja aika usein onnistuikin saamaan makupalan jos toisenkin. Rusina-koira oli ”lievästi” ylipainoinen, mutta niin hellyttävä kerjätessään, että tuskin kukaan meistä pystyi sitä vastustamaan.

Mutta tämä hurmuripoika, Rafu! Kyllä Rafukin käväisee joskus keittiössä, mutta ei näe siinä mitään erityistä hohtoa. Keittiö tuntuu olevan sen mielestä huone siinä kuin muutkin. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että Rafulle on ollut ruokaa tarjolla melkein joka huoneessa. Ja siihen syynä on ollut Rafun alkuun lähes olematon ruokahalu ja ripulointi.

Mutta hyvinkääläisellä eläinlääkäriasemalla käynti, antibiootti, erikoismaittavat herkut ja varmaankin myös papan kotiutuminen sairaalasta, on alkanut purra Rafun vaivoihin. Välillä hyvin väsynyt koiravauva alkaa olla taas oikeanlainen itsensä, iloinen, pomppiva karvapallo, mukavasti leikkihaukkuihin vastaava koiruli ja lelujensa kanssa puuhaavaa hauva.

Mutta tarkkana tämänkin viuhahtajan kanssa on oltava. Se on niin pieni ja niin nopea ja sen tassut tepsuttelevat niin ääneti, ettei oikein koskaan tiedä missä se on ja milloin kirmaisee paikalle. Jaloista se pitää ja paljaista varpaista erityisesti.

Viikko uudessa kodissa on ollut pienelle koiralle varmasti jännää ja stressaavaakin aikaa. Meillä se tuntuu jo oppineen nimensä, Rafun. Toki se perheen perinteiden mukaisesti on saanut jo tukun muitakin kutsumanimiä, esimerkiksi Raffeli, Rauf, Rafael...

Tänään Rafu sai tuta myös koiranelämän ensimmäiset komistushetket, kun sen turkki harjattiin kynsien leikkuun jälkeen. Sitten se kävi papan avustuksella nuuskuttamassa raikkaita syksyn lehtiä.

Lelupäivä

Maanantai oli Rafulle toipilasaikaa. Lohduksi siitä, että mumska joutui vähän pakollakin syöttämään hauvavauvalle "herkkuja ja hunajaa", se sai muutaman uuden lelun. Ja lelut saivatkin jo aikamoista kyytiä.

Pieni ja isot

Jo aamuvarhain Rafu ja pappa olivat käyneet sumuisella pihalla. ”Mitään ei tullut, mutta kaikki oli kyllä kummallista”, raportoi pappa koirulin ensimmäisestä jaloitteluretkestä ulos isoon maailmaan. Kotiin tuliaisina heillä oli hauskasti rapiseva koivun lehti.

Auringon noustua tuonne pilvien taakse läksimme koko perhe pihalle. Siellä viimeistään huomasimme, kuinka pieni lehtikasassa kahlaava hauvavauva on.

Pihalta näpsäistyjä kuvia katsellessa tuli mieleen, että olisi haasteellista ja hauskaakin yrittää hahmottaa maailmaa crocksienkorkuisen Rafun näkövinkkelistä, sillä Nikonhan pitäisi asettaa aina maahan tai lattialle. Ei Rafu kameraa korkeampi ole. Siinä ehkä askaroitavaa tuleviksi viikoiksi...

Täällä kotona ”lenkkikaverit” päätyivät aamiaisen jälkeen yhdessä unille olohuoneen villamatolle. Sitä ennen kuitenkin Rafu kiipesi rohkeasti valtavalle Pappa-vuorelle. Sitten meidän pieni poika kuiskutteli jotain papan korvaan...

Syyssunnuntai etenee hiljaisesti koiran unta seuratessa. Mutta NYT olohuoneessa onkin hyppivä ja pomppiva pieni karvaturri, joka yrittää syödä sukkani. Se vähän muriseekin!