Hyvää vuotta 2014

Näin alkoi  meidän vuosi 2013 ...

Toivotaan uudesta vielä pikkuisen parempaa. 

Hyvää uutta vuotta!

Niklas tänään 5 v.

Onnitteluhalit 5-vuotiaalle Niklakselle, pojanpojalle, 330 kilometrin päähän.

Jouluaatto Toivontiellä...

... ei suinkaan mennyt pipariksi!

Se oli yhtä jännittävä ja iloinen kuin mitä Sara oli ennakkoon piirtänytkin.

Ensin juotiin glögiä ja naposteltiin pipareita ja odotettiin, sitten odotettiin ja odotettiin...  ja odotus palkittiin: Illan tärkein vieras saapui sisään iloisesti kolistellen. Oli kuulema tullut Jyväskylään saakka porolla, mutta joutunut loppumatkalla turvautumaan junakyytiin.

Pikkuhiljaa jutustellen joulupukki alkoi tuntua tutulta joulu-ukolta, joka tunsi tytöt heti nimeltä. 

Sen sijaan aikuisten nimissä oli ukolla kyllä hieman hakemista...

Aattoillan jatkomatkaa varten Neppuli ja Sappuli antoivat vieraalle eväiksi itse leivottuja pipareita.

Mukavaksi osoittautunut joulupukki ehdotti, että otettaisiin yhteiskuva. Ja niitähän näpsäistiin monta!

Vihdoin oli joululahjojen vuoro. Pukki tonttuineen oli ollut hyvin selvillä tyttöjen toiveista. 

Myös aikuisille oli tarjolla monta iloista ylläriä. Esimerkiksi pappa ja mumska saivat lahjaksi yhteensä lähes 2100 pienenpinetä kuviollista pahvinpalaa, jotka aiomme asetella lähiaikoina kolmeksi eri kuvaksi. Siinä sitä sitten tarvitaankin aikaa ja hermoja! Joten meidän kiireitä ei sovi pieneen aikaan ihmetellä lainkaan...

Lahjoja avatessa pappa paljasti vielä suuren joulusalaisuuden ikivanhoista joulupukeista. http://tepposakari.blogspot.fi/.

Vihdoin viimein tytöt pääsivät avaamaan joulupukin tuomia paketteja...

... ja upea joulupöytä täyttyi maittavista herkuista, suolaisista ja makeista.

Tytöt jatkoivat leikkejään... Saran ehdoton suosikkilahja oli Robinin uusi levy. Sen tahdittamana tanssittiin myös aattoillan tanssit. Boom kah...

Kotimatkallaan pappa ja mumska kävivät vielä viemässä kynttilätervedyksen niille rakkaille, jotka eivät enää päässeet mukaan viettämään yhteistä joulujuhlaa.

Hyvää joulua

Tällainen joulu tällä kertaa...

Pikkuinen joulu pikkumiesten kanssa

Vietimme eilen, Tuomaksen päivänä, pikkujoulua Jyväskylässä pojanpoikien, Niklaksen ja Eliaksen, kanssa. Jännää oli tietenkin pakettien avaaminen, arvailu mitä niistä ilmestyy ja pelien pelaaminen, kirjojen lukeminen ja kuuntelu sekä karkeilla herkuttelu. Mutta hauskinta oli päästä pulkkamäkeen!

Vähäinen lumi nurmikolla sopivan kaltevassa paikassa tuotti riemastuttavat laskut: vauhdilla alas ja kipittäen ylös, taas alas ja taas ylös... monta, monta kertaa... Onneksi pulkkamäessä oltiin jo eilen, sillä eilisiltainen ja koko yön jatkunut sade olisi kai tehnyt koko riemusta tänään mahdottoman.

Tänään juhlittiin vielä piakkoin tulevia Niklaksen 5-vuotissynttäreitä. Melkein synttärisankari suhtautui ajatukseen oikein suopeasti, sillä tarhassakin oli jo juhlittu joululoman aikana syntymäpäiviään viettäviä.

Juhlan kunniaksi pelattiin kierros Hoppsan-peliä. Ja kyllä yhdessä pelaaminen aina kannattaa. Se opettaa meille kaikille elämän raadollisia realiteetteja; se opettaa osallistumaan porukan peliin, yrittämään, voittamaan ja häviämäänkin. Ja opetuksista tärkein lienee, ettei aina voi voittaa.

Pieni joulu oli mumskalle ja papalle iso ilo.  

Joulumieltä

Posti on tuonut meille tällä viikolla joulutervehdyksiä. Kiitos kaikille niitä lähettäneille.

Viesteistä kaksi riemastutti mumskaa eniten: pojanpojilta tullut sinipohjainen jouluseimikortti ja tyttärentyttäriltä tullut pullea joulupossu! Niin jouluisia molemmat. Kiitos ahkerille askartelijoille!

Täysikuu tänään

Aamun aikainen kurkistelija meidän ikkunasta kuvattuna.

Ursan mukaan tänään täysikuu klo 11.28, ikä 14 päivää.

Joulu yllättää aina

Siinä se on ollut kalenterissa vuoden alusta asti. Siinä se oli viime vuonnakin ja kaikkina edellisinä: Aatami, Eeva, 24. joulukuuta, H-hetki – siis jouluaatto. 25.12. joulupäivä eikä kenenkään nimppareita, 26.12. Tapaninpäivä, jolloin Teppokin juhlii nimeään.

”Joulu tulla jollottaa”, sanoi vanha kansa. Vähän sama tunne oli lokakuun lopussa, kun ensimmäiset joulujutut ilmestyivät markkinoille. Silloin juhlaan oli vielä ikuisuus, mutta siitä ovat päivät lyhenneet ja pikkuhiljaa kuluneet toinen toisensa perään. Ikkunan alta ovat marssineet kymmenet joulupukit mieslaulajien kulkueessa ja ihan naapurissa, kirkonmäellä, on jo laulettu kauneimmat joululaulut. Nyt joulu on jo ”ovella”.

Mumskan elämässä luulisi olevan hyvää aikaa järjestää asiat niin, ettei joulukiireistä tarvitsisi edes nähdä unta, mutta eipä siinä niin käynyt. Ei tule tämäkään joulu pikkuhiljaa jouluaskareista nautiskellen joululaulujen hiljaa soidessa. Ei.

Ensimmäiset tosikiireet pukkasivat päälle, kun kokosin kullekin lapsenlapselle ”muutamat” kuvat kirjoiksi kuluneen vuoden otoksista. Siinä painoivat päälle valmistajan aikataulut, joiden mukaan kirjat ovat varmasti valmiit jouluksi. Ja jo vanhastaan hyväksi koettu stressi piiskasi töihin niin, että viimeisin kuvakooste läksi bitteinä verstaalle kymmenen minuuttia ennen määräajan päättymistä, klo 23.50. Nyt pitää vain jännittää, että posti hoitaa osuutensa.

Sitäkin ennen piti saada neulomukset valmiiksi, jotta jäisi hyvää aikaa ommella ja viimeistellä tenavien villaiset ja vain vähän kiinnostavat lahjat. Kumma kyllä, kaikki kappaleet ovat jo nyt koossa ja odottavat paketoimista. Niihin paketteihin pitää vielä keksiä jotain lahjansaajia itseäänkin kiinnostavaa sisältöä, joten ei kaikki ole valmista...

Ensimmäisen kerran muistini mukaan sain tällä kertaa joulukortit postiin niin, että ne läksivät joulumerkin hinnalla. Vielä ei kuitenkaan ole mitään leivottuna, ei siivottuna eikä edes ruokalistaa joulun kotipäiviksi.

Jotenkin, kun joulun on joutunut vuosikausia tekaisemaan parissa päivässä, tuntuu tosi kummalliselta, että aikaa on vielä viikko... Tämän viikon aikana on toki tarkoitus papan kanssa käydä tervehtimässä pojanpoikia ja viettää heidän kanssaan pikkujoulua, mikä varmasti viimeistään Tuomaksen päivänä virittää meidät aitoon joulutunnelmaan.

Meille joulu tulee oikeasti vasta aattona, jolloin koristellaan kuusi, kuunnellaan joulurauhan julistus ja maistellaan oikeaa joulupuuroa.

Saattaa hyvinkin olla, että tämä joulu on viimeinen joulu, jota vietämme vielä lapsenuskoisesti jännityksellä pukkia odottaen. Tyttärentytär, 5 ja puoli v., nimittäin totesi ostosreissulla, että pukki on täyttä legendaa. Me muut, mumska, tytär ja tyttärentytär, pian 4 v., tyrmäsimme tietenkin moisen ajatuksen täysin. Mutta kytemään se jäi...

Kahden kynttilän päivä

Sytytän taas itsenäisyyspäivänä kaksi kynttilää ikkunalaudalle – kuten olen tehnyt jo vuosia, aina, kun olen ollut kotona. Useimpina vuosina olen ollut, sillä se papan parempi Lapin lomaviikko osui yleensä aina itsenäisyyspäiväviikolle. Sen vuoksi olen viettänyt useimmat itsenäisyyspäivät itsenäisesti, yksikseni ja monta vuotta yhdessä ystäväni Rusina-koiran kanssa.

Sen suurempia traditioita ei siis meidän perheessämme itsenäisyyden kunniaksi ole. Toki olen seurannut jo teinivuosista lähtien Linnan juhlat – ja erityisesti juhlapukujen kavalkadin. Toimittajavuosina telkkarista saattoi lisäksi bongata joukon tuttuja julkkiksiakin.

Paraatia olen seurannut silloin, kun se osui kotikaupunkiin tai telkkarin ruudulle. Edvin Laineen vaikuttavan Tuntemattoman sotilaan olen uskollisesti kerrannut vuosi toisensa jälkeen. En tosin koskaan neuleiltani niin tarkkaan syventyen kuin pappa, joka siteeraa niin kannakselaista Rokkaa kuin turkkulaista Hietastakin kuin vettä vaan. Ja siinä samassa menee Lahtiset nahkurin orsineen, kommunisti Lahtiset, sotahullut Lehdot sun muut.

Itsenäisyyspäivä on ollut minulle aina tärkeä päivä. Sitä olivat aikoinaan hankkimassa niin isä kuin papan isäkin parhaina nuoruusvuosinaan. Ehkä sen vuoksi meillä kotona itsenäisyyttä juhlistettiin aina kynttilöin, jotka sytytettiin jokaiselle ikkunalle tasan kello kuusi illalla, silloin, kun Repolan sahalla tervapadat syttyivät komeaan loimuun. Kun kynttilät sytytettiin, sammutettiin valot, oli juhlavan hiljaista ja herkkää. Herkkää oli myös, että ukki, isäni, vielä viimeisinä vuosinaankin jaksoi seistä tuulessa ja viimassakin oman osuutensa kunniavartiossa sankarihaudoilla.

Oma merkittävin itsenäisyyspäiväroolini osuu vuodelle 1957, jolloin Suomi juhli 40-vuotista olemassaoloaan. Olin silloin lippuvartion pieni, kansallispukuinen tyttö koulun juhlassa. Lippua kantoi miesopettaja ja toisella puolella airueena oli minunkokoiseni poika. Roolini oli siis saattaa lippu näyttämölle ja sieltä pois ja istua juhlan ajan penkkirivin päässä opettajien vieressä.

Siitä juhlasta tähän päivään on kulunut enemmän aikaa kuin Suomen itsenäistymisestä, vuodesta 1917, tuohon juhlaan. Sodan päättymisestä, vuoden -44 syyskuusta, aikaa oli kulunut vain vaivaiset 13 vuotta. Vuonna -57 Suomi oli juuri selviytynyt raskaista sotakorvauksista ja yhteiskunnan infra vaati kovaa jälleenrakennustyötä. Mutta elettiin silloinkin.

Kun näinä päivinä ollaan niin kovin huolestuneita Suomen Pisa-tuloksista, valtion ja kuntien taloudesta, kestävyysvajeesta, EU-säädösten noudattamisesta ja ties mistä, on hyvä tunnustaa, että taisi sittenkin olla ainakin pieni lottovoitto syntyä Suomeen – aikana, jolloin lotosta ei vielä ollut tietoakaan.

Sytytän siis tästä kaikesta kiitollisena kotimme ikkunalle tänäänkin kaksi kynttilää.