Saattomatkalla

Saattelimme tänään papan Esa-veljen viimeiselle matkalleen.

Mieleen palautui vanha tuttu tankaruno:

"Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen
Otat sen kämmenelle
Kummeksit: onko sitä?"

Tsurayuki kirjassa Kuuntelen vieras,
suom. Tuomas Anhava

Lumen ja valon lumoava Lappi

Kaamosaika alkaa Inarissa virallisesti ensi viikolla. Tammikuun 8. päivään saakka aurinko ei nouse siellä lainkaan; vuorokaudessa on vain yksi hellyttävä, nelituntinen hämärä. Muuten on pimeää ja sen keskellä vain ihania valonpilkahduksia, taivaalla tuikkivia tähtiä, kuun ja lumen valoa, leiskuvia revontulia...

Kävimme Saariselällä, Ivalossa ja Inarissa katsastamassa vähän esimakua kaamoksesta. Parinkymmenen asteen pakkasessa taivaalla tuikkivat tutut tähtikuviot Otava, Orion, Kassiopeija ja Seulaset. Kuu oli melkein kokonainen, vain yhdestä kulmasta vähän nirhaistu, ja Linnunrata säkenöivän kirkas kuten kaiken peittävä lumihankikin.

Aamuisin aurinko nousi ja värjäsi taivaanrannan ruusunpunaiseksi. Ja juuri kun olin ajatellut, että kohta päivä on kirkkaimmillaan, aurinko alkoikin jo vajota horisonttiin ja kirjoa ympäristöä vuoroin punaiseksi, kullan kimaltavaksi, liilaksi ja syvän siniseksi, sanoinkuvaamattoman kauniiksi lumiseksi satumaaksi.

Yhtenä yönä Kiilopään laella leiskahtelivat myös hentoiset revontulet, vaikka mittareiden mukaan todennäköisyys nähdä ne olikin vähäinen. Meidän porukka ja parikymmentä japanilaisturistia uhmasi silloin hyytävää viimaa ja ihasteli taivaallista näytelmää. Sisällä huipun ravintolassa sen sijaan oli lämmintä, jazzia ja hyvää ruokaa.

Hieno revontulinäytelmä sisätiloissa oli tarjolla myös Inarin saamelaismuseossa, Siidassa, jonka vuodenkiertoon liittyvä perusnäyttelykin oli upeaa katsottavaa; samoin valokuvat Pekka Sammallahden arktisista mielenmaisemista.

Maisemia kuvasin runsaan tuhannen kilometrin mittaisilla meno- ja tulomatkoilla vaihtelevasti Citikan etu- ja takapenkiltä. Ja maltoinpa osan matkaa keskittyä vain niiden ihailuun. Minulle vaikuttavinta reissussa oli huomata valon lumoava vaikutus, sillä Lapissa lumen ja valon liitto toimii lahjomattomasti.

Hiihtäjille hyvät ensilumen ladut tarjosivat lisäksi aivan erityisiä elämyksiä. Sannalle ja Tuomakselle peräti kuudenkymmenen kilometrin matkalta neljässä päivässä!

Luvassa lunta, pakkasta ja runsaat 1000 km tietä pohjoiseen

Syvällä kaappien kätköissä olleet hiihtokamppeet, sukset ja sauvat, jotka luulin jo luovuttaneeni muille, sekä uudenuutukaiset pipo, kaulaliina ja toppatakki ovat valmiina pakattaviksi pieneen matkalaukkuun, isoon urheilukassiin ja osa sellaisinaan Citikkaan. Tarkoitus on lähteä ensilumille, Lappiin.

Ja ensilumille mennäänkin – joko hiihtämään – tai vain olemaan. Edellisestä hiihtokerrastani on kulunut jo muutama vuosi, sillä tapoihini ei kuulu hiihdellä etelän ruuhkaladuilla. Kun tarkkaan muistelen, taisin viimeksi sivakoida Levillä.

Viime syystalven Levin reissulla se ei kuitenkaan ollut. Liikenne laduilla oli siellä niin vilkasta, etten tohtinut mennä suomalaisten ja monien muunmaalaistenkaan kilpaurheilijoiden tukkeeksi baanalle. Ihan mukavaa oli vain kuljeskella kaamoshämärässä kylässä, joka oli juuri heräilemässä sesonkiin, kuvata pappaa suksineen starttipaikalla, etsiskellä mielenkiintoisia kuvakulmia kovasti keskieurooppalaistuneesta lomakeskuksesta ja ihan vaan ihania maisemia tunturista.

Vähän erilaista Lappia ja maisemaa on odotettavissa idän suunnalla, Saariselällä. Siellä on latuja valmiina jo 35 kilometriä ja latukameran kertoman mukaan tänäänkin jo 678 hiihtäjää ja tällä viimeisellä tunnillakin (klo 21-22) yksi sitkeä sivakoija. Pakkasta on kuusi astetta, lähipäivinä sitäkin runsaammin.

Saariselän lisäksi reissun kohteita ovat ainakin Rovaniemi pikaisesti katsastaen ja jo entuudestaan hyväksi havaittu Inarin Siida, jota paikalliset markkinoivat ikkunana saamelaiseen kulttuuriin ja pohjoiseen luontoon. Innolla odotan siellä näytteillä olevia ”arktisia mielenmaisemia”. Odotan myös näkeväni leiskuvia revontulia, poroja, lumisia, käkkäräisiä puita ja kaamosta värittäviä sinisiä hetkiä.

Sinne siis tie vie, reilut tuhat kilometriä ylämäkeä Pohjoiseen.  

Isien ketju

Kosti, Aulis, Teppo, Tuomas – ukki, isä, aviomies, poika – isiä kaikki.

Kosti, isäni isä, minulle ukki, herrasmies klassisine lierihattuineen ja kävelykeppeineen astelee muistoissani arvokkaasti Joensuun katuja, tervehtii kohteliaasti vastaantulijoita ja tuntee melkein kaikki – ainakin aikuiset.

Ukki oli minusta vähän pelottava vanha herra, jolle piti joulu- ja kesälomien alkaessa käydä näyttämässä todistus ja saada siitä kiitokset. Ukin luona nautittiin myös serkkujen kanssa monet jouluillalliset, syötiin kilpaa taloudenhoitajan vadille väärin päin asettelemaa kinkkua ja vähintään kahta laatua täytekakkua ja jätettiin aina lipeäkala väliin. Ukki oli liikemies, joka toimitti lähiseudun kauppoihin valtavia, pyöreitä tahkojuustoja, appelsiineja ja banaaneita...

Isäni Aulis, lasteni ukki ja lastenlasteni tarinoissa isoukki, oli nimensä veroinen mies, avulias ja aina valmiina auttamaan kaikkia. Minä olin isän silmäterä, ”Repuna”, jolle isä olisi tuonut tähdenkin taivaalta, jos se vain olisi ollut mahdollista. Isänsä tavoin hän oli karjalainen kauppa- ja herrasmies kiireestä kantapäähän ja hänkin taisi tuntea melkein kaikki kaupunkilaiset.

Isä oli sodan nuorena kokenut ja sota jätti vääjäämättä jälkensä häneen. Viimeinen juhla, johon hän osallistui vain viikkoa ennen kuolemaansa, oli valtakunnallinen veteraanijuhla. Toukokuun viidentenä, vuonna 2000 olin saattamassa isää ”tuonilmaisiin” kiitollisena yhteisistä vuosista ja myöhemmistä tapaamisistamme. Vasta itsekin mummina olen oivaltanut, kuinka tärkeitä vierailumme ukin ja mummin luokse olivat – ja tärkeimpiä kaikista lastenlasten näkemiset.

Teppo, puolisoni, nykyisin pappana eniten kutsuttu, on poikani ja tyttäreni isä ja nykyisin myös kahden pojanpojan ja kahden tyttärentyttären pappa, oman isänsä mukaisesti nimettynä. Tässä isien ketjussa nuorin on Tuomas, Niklaksen ja Eliaksen isi.

Hyvää, ansaittua isänpäivää Tepolle, Tuomakselle sekä vävypoika-Villelle ja lämpöiset ajatukset isänpäiväkynttilöin isille, jotka olivat aikaisempia lenkkejä tässä sukupolvien ketjussa.

Tähän ketjuun on hieno kuulua. Sen todistavat myös papan kanssa päivää juhlineet lastenlapset.

Piece of cake

1008 pientä palaa, runsas viikko aikaa mukaan lukien yötuntejakin - toki kokonainen ”vapaapäivä” jossain välissä - hermoja repivää etsintää, sitkeyttä, periksi antamattomuutta, muotojen hahmottamista, värisilmää, hyvää valoa sekä rutkasti löytämisen ja onnistumisen iloa tarjosi meille tatuoitu nainen.

Ostin tuon halvan, hinta-laatu -suhteeltaan todella edullisen ja upean naisen tukevassa pahvilaatikossa Lidlistä leivänostomatkalla 4,95 eurolla. Sitä ennen olimme puhuneet papan kanssa, että saattaisi olla vänkää yrittää koota yhdessä joku komea palapeli. Sen hankkiminen jäi minun tehtäväkseni.

Edellisen kerran koetimme koota isoa kuvaa Forssan vuosina, joskus seitkytluvulla. Kuvan aihetta en muista, mutta sen muistan, että peli oli ns. viittä vaille valmis, kun lastemme serkkupoika kyläreissulla löysi keskeneräisen teoksemme ja ryhtyi napsimaan palan sieltä, toisen täältä – lattialle! Me tietenkin sanoimme poikaa toruville vanhemmille, ettei se mitään. Mutta ihan oikeasti kyllä se...

Tämän kuvan naisesta selkään tatuoitune ruusuineen ja luurankokäsineen ajattelimme saada kootuksi parahiksi halloweeniksi. Ihan emme siinä onnistuneet, sillä pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina ruusua pitelevä luurankokäsi oli vielä palasina. Sitten tuli tytär ja sanoi, että ”katos, ootte saaneet tuon jo melkein valmiiksi”, istahti kuvan vierelle ja asetteli loppupalat jouhevasti paikoilleen.

Palapelin kokoamisen aloitimme lajittelemalla ensin sen palat, joita oli valmistajan ilmoituksen mukaan teknisistä syistä tuhannen sijaan 1008. Laadultaan peli on italialaista huippulaatua, laadukasta painotyötä ja hyvin leikattu. Värisävyjä siinä riittää uskomattoman paljon ja ne erottuvat toisistaan vain eriomaisen hyvässä valaistuksessa.

Noin viikon mittaisesta erilaisten ”enkeleitten, mohlo-, pikku- ja kenopäiden, herttajalkojen ja isojen palojen” etsiskelystä ja tirkistelystä jäi hyvä mieli. Vaikka välillä tuntui, että ”serkkupoika” oli taas käynyt napsimassa paloja piiloon ja että oikean muodon löytäminen olisi mahdotonta, osoittautui sitkeys ja kärsivällisyys palkan veroiseksi. Kun oikein etsi, etsivä löysi ja löytämisen ilo oli suuri – lähes tuhatkertainen.

Ja kyseessä oli totinen urakka. Sen todistaa myös palapelin valmistajan laatikkoon painama teksti: ”Pelejä koskevien Euroopan unionin direktiivien mukaisesti palapeliä, jossa on yli 500 palaa, ei voida pitää leikkikaluna”.