Citysieniä meidän pihalta

Pihan pienessä vihreässä nurkassa kasvaa tällaisia. Enpä söisi suurimmassa nälässäkään.

Nea ja Sara pongasivat asfaltin reunalta kärpässienen ja tiesivät, ettei siihen saa koskea.

Mutta nätti se on!

Terveisiä jänkhältä!

Niin, ei kuitenkaan Lapista, vaan kotikaupungin arvokkaimmalta luontokohteelta, vajaan viiden kilometrin päästä tästä ydinkeskustasta. Hatlamminsuo on Riihimäen ja Hausjärven rajamailla sijaitseva keidassuo lähes umpeen kasvaneine lampineen, vetisine silmäkkeineen ja käkkärämäntyineen.

Pikainen retki suolle sai nyt korvata ruskaretken Lappiin. Ja hyvin kivuttomasti reissu hoituikin: Pappa tuli aamulenkiltään ja sanoi, että lähdetääs suolle. Siitä sitten kunnon tuulipuku päälle ja kumpparit jalkaan. Viiden minuutin jälkeen oltiinkin jo jänkhän maisemissa.

http://www.riihimaki.fi/Riihimaki/Ymparisto/Ymparisto/Luonnonsuojelu/Muut-luontokohteet/Hatlamminsuo/

Suon syksyinen väriloisto oli jo haalistunut ja yleisilme tummahko. Myös karpalot olivat lähes kadonneet. Hatlamminsuon hyvillä pitkospuilla joukkoa kulkee sen verran paljon, että tummanpunaiset palluramarjat lienevät hävinneet jo aikaa sitten osa pakastimiin ja osa suolla asustavien eläinten ravinnoksi. Pari maistiaismarjaa kuitenkin poimin ja totesin ne melko makeiksi, ihan kuin pakkanen olisi niitä jo puraissut.

Suokierroksen jälkeen paluumatkalla nousimme ylös jyrkkää, kuusikkoista Hatlamminmäen rinnettä. Rinteen alalaidassa paksu, pehmeä ja syvänvihreä sammal peittää nyt louhikon, muinaisen Yoldia-meren rantavyöhykkeen. Toivottavasti se peittää kivet vielä kymmenien, satojen ja tuhansienkin vuosien ajan...

Hatlamminsuo on arvokas, lähes luonnontilainen alue, jota ei kuitenkaan ole vielä suojeltu.  

Syksy läheltä

Syyspäivätkö muka harmaita ja värittömiä?

Hämmästyttävä Cecilia Orblin

http://www.flickr.com/photos/kansallisteatteri/9660532163/in/photostream/

Vuosisadan rakkaustarinat saa alkunsa suuressa, valkoisessa huoneessa, jossa Märtä kohtaa itsensä. Tarina isoäidin, äidin ja Märtan ajasta alkaa, jatkuu ja päättyy Cecilia Orblinin vahvalla läsnäololla.

Kansallisteatterin pienen näyttämön viidennen penkkirivin keskimmäisiltä istuimilta on suora ja välitön yhteys näyttämölle. Siellä vieraileva artisti kietoo yhteen sukupolvien rakkaussodat näytelmässä, joka paljastaa niin perhe-elämän karut salat kuin yhteiskunnallisen kehityksen vaiheet erityisesti äidin ja naisen näkökulmasta.

Tarinan miehet arvottavat vaihtelevasti rahaa, asemaa, naisia ja elämisen vapautta, intohimoista seksiä ja kodin lämmössä vaimon hoivaamaa perhettä. Yhteistä heille tuntuu olevan läpsäytys puolison pepulle yhdistettynä sanomaan ”sinäpä se olet söpö”. Naisten osana taas on pitää huolta aina vain kasvavasta perheestä ja opettaa lapset arvostamaan isää.

Cecilia Orblin kirjoittaa Märtana sujuvasti sukukronikkaa kaiken aikaa: Kirjoituskone napsaa lattialla, polvien päällä ja joskus jopa perheen isän kirjoituspöydällä. Hän on näyttämöllä lähes koko kolmituntisen esityksen ajan, siirtyy uskomattomalla tavalla tunnelmasta toiseen, on niin uskottava, ettei mieleeni tule edes se, että kyse on roolista. Näyttämöllä on aito Märta!

Viidennellä penkkirivillä vieressäni Kati ihmettelee miten joku voi oppia Märtan roolin vuorosanat. Minä puolestani ihmettelen miten ruotsalainen (?), ainakin Tukholmassa syntynyt, näyttelijä puhuu niin virheetöntä suomea. Yhdessä me ihmettelemme miten kaunis ääni pääosan esittäjällä on laulelmissa, jotka keventävät sopivasti joskus ahdistaviltakin tuntuvia sukutapaamisia.

”Sinähän olit siinä koko ajan. Enkä minä uskaltanut luottaa siihen”, toteaa jo edesmennyt Henrik Märtalle näytelmän päätössanoina. Hetken kuluttua näyttämöllä yleisön aplodeista kiitti Märtan roolista nykyisyyteen siirtynyt Cecilia Orblin yhdessä muun seurueen kanssa. Märtasta oli kuitenkin jäljellä vielä poskella kiiltelevät kyyneleet.

Kyynelsilmin kiitin myös minä elämyksestä. Se oli vahva ja arvatenkin jopa pitkävaikutteinen, täysin erilainen kuin toinen vahvasta naisesta kertova, keväällä Kaupunginteatterissa näkemäni Armi. Näkemisenarvoisia molemmat. Vaikuttavuudessaan luen ne samaan kastiin vuosia sitten Kajaanissa esitetyn Painijan kanssa. Sitä mainostettiin julmaksi sankarilauluksi rakkaudelle, uteliaisuudelle ja ihanalle hulluudelle. Minuun se kolahti, samoin kuin vuosikymmeniä sitten Kalle Holmbergin Turussa ohjaama Seitsemän veljestä tai Kuningas Lear.

Aika usein arvosana teatteri-illasta on ollut ”ihan kiva”. Usein tulee ajatelleeksi, että pieni näyttämö tai vähälukuinen henkilökunta ovat syynä siihen, ettei katsojille voida tarjota unohtumatonta elämystä, mutta siitä ei kuitenkaan liene kysymys.

Rinnasteisesti voisi todeta nykytekniikasta, ettei kolmiulotteisuutta tarjoava laitteisto yksistään tuota elämyksiä. Elokuvalla – kuin myös teatteriesityksellä - on oltava myös sisältö, joka kiinnostaa tai parhaimmillaan koskettaa.

Meillä tuota 3D-systeemiä on viime päivinä kokeiltu ja hämmästelty. Jurassic Parkin hurjat tehosteet ja Zambezia-lastenleffan lintukodon välillä olohuoneen puolellekin pyrähtäneet siipiveikot ihmetyttävät tämmöistä mumskaa aidosti. Liskopuiston myrskykin tuntui vihmovan vettä suoraan sohvalle, mutta onneksi totuus paljastui, kun otin pois nenälläni nököttäneet tummat lasit. Papan kanssa arvelimme, että joskus tulevaisuudessa meille vielä laseista naureskellaan, kun kolmiulotteisuus on kotiteattereissa sisäänrakennettu itsestäänselvyys.

Muuten, kirjoitin tämän kuten Märta. merkkejä tekevä kapistus polvillani. Märtalla tosin oli perinteinen kirjoituskone, minulla läppäri.