lauantai 27. heinäkuuta 2013

Mietipä miltä sinusta tuntuisi jos ...


… olisit sairaalabakteerin vuoksi kosketuseristettynä ja täysin sänkyyn ”sidottuna”: jalkasi eivät liikkuisi lainkaan ja kun joku niitä vähänkin liikuttaisi, niihin SATTUISI...

… sinulla ei olisi vesimukia kätesi ulottuvilla eikä edes koko huoneessa.

… yöpöytäsi olisi siirretty sängyn pääpuoleen, takaviistoon niin, ettet ylettyisi sinne lainkaan. Yöpöydällä ovat kuitenkin kampasi, kellosi, nenäliinoja, kynä jne., mutta sieltä puuttuu vesimuki. Usein siellä olisi vielä illallisen aikaan lounaaksi saamasi nestemäiset ruuat uudempien joukossa.

… yöpöydällä pyörivä lastenlasten ja lastenlastenlasten kuvasarja olisi sekin takaviistoon siirretyllä pöydällä, ja tyynysi peittäisi näkyvyyden.

… telkkarin kaukosäädin olisi nostettu pääsi takana olevalle hyllylle, jonne et koskaan itse pystyisi kurottamaan. Tv pauhaisi siis juuri niin kovaa, kuin se pauhasi viimeisimpien hoitojen aikaan. Myös kanava pysyisi samana; sinä et pystyisi sitä mitenkään muuttamaan, et myöskään sulkemaan telkkaria.

… sängyn mekanismin säädin olisi kiinnitetty jalkopään laitaan. Et siis voisi nostaa/laskea sängyn päätyä, vaan joutuisit odottamaan, että joku tulee joskus ja suostuu tekemään sen. Vasta silloin pääsisit enemmän istuvaan asentoon tai pitkällesi.

… henkilökunnan kutsuhälytin roikkuisi sängyn pääpäädyssä niin, ettet koskaan voisi saada sitä käsiisi. Et siis voisi kutsua ketään apuun, jos apua tarvitsisit. Tai voisit, huutamalla kovaa...

Minusta tällainen tilanne tuntuisi sietämättömältä. Miltä sinusta?

Mutta meidän isomummi, mumskan 88-vuotias äiti, ei pienistä valita; ei valittanut tällaisessakaan tilanteessa. Onneksi se ei olekaan normaali käytäntö Riihikodissa, vaikka olikin täyttä totta yhtenä iltana tällä viikolla. Silloinkin huoneessa oli tehty kaikki tarpeelliset hoitotoimet, mutta hoitajat olivat varmaankin unohtaneet asettua hetkeksi hoidettavan asemaan. Ehkä he olivat kesälomasijaisia...

Seuraavana päivänä asiat olivat paremmin, juuri niin kuin olin toivonutkin. Enää puuttui vain vesimuki.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Kivikkopenkki


Olin katsellut jo pitkin kesää vävypojan työauton viereistä pengertä Toivontiellä – siinä toivossa, että saisin laittaa siihen kukkapenkin. Tarkemmin asiaa ajateltuani tulin siihen tulokseen, että paikka olisi ihanteellinen kivikkopenkille: maa laihahkoa, mullansekaista hiekkamaata ja muodoltaan loivasti pihalle viettävä, oikea auringon räkötyspaikka.

Luvan isäntäväeltä kysyttyäni sain sen: ”Senkus laitat.” Ja taas kerran pappa apuun! Pappa muokkasi maasta suurimmat rikkaruohot pois ja mumska viimeisteli kitkennän. Sekaan heitettiin vielä säkillinen tuoretta multaa ja muutama ämpärillinen hiekkalaatikkohiekkaa. Pohja oli valmis.

Toivontieläisten juhlakauden lähestyessä – tai oikeammin jo alettua – piti sitten kiireesti katsastaa paikalliset puutarhat ja niiden kivikkokasvivalikoimat. Sydänmaalta löytyi suunnitelmaan sopivat
isot maksaruohot sekä matalampi syyskukkija, kamzatkan maksaruoho, kaikki punasävyisiä, sekä keväällä kukkivan valkoisen sammalleimun taimet. Kukkatalossa oli puolestaan hyvä valikoima mehitähtiä, ja niitähän piti saada sekä harmaanvihertävinä että tummanpunaiseen sävyttyvinä. Lisäksi löytyi aivan ihastuttava vanhan roosan ja valkoisen kirjava jalostettu kärsämö, ihan siankärsämön näköinen kaunotar.

Talon seinustalle kertyi siten aina jonkinmoinen kukkanyssykkä niin
Saran nimipäivänä kuin isännän synttäri-/hääpäivänä, Tiinan päivänä jne. Ja aina pussukan tuodessani muistin sanoa, että tässä on sitten taas niitä kukkia kivikkopenkkiin. Sunnuntain metsäretkeltä toin vielä lisäksi hentoista kangasajuruohoa kokonaisuutta pehmentämään.

Kasvit ja kasvualusta olivat siis valmiina kivikkopenkkiä varten, mutta mistäs kivet! ”No, soramontulta tietenkin”, totesi pappa ja hurautti pappa-autolla Karhin montulle. Soramontulla ajettiin kuin kuun maisemassa, jossa oli paitsi hienoa hiekkaa myös valtavien, isojen, pienten ja pienenpienten kivien isoja kasoja, melkeinpä vuoria. Kuormaajan kaveri pyysi kympin euroja ja neuvoi mistä voisimme valita kivemme.

Valitsimme puna-, valko- ja harmaasävyisiä niin, että kivetkin sointuisivat kokonaisuuteen. Muovinen muuttolaatikko ja pyykkikori täyttivät pikaisesti . Lasti oli niin painava, että pappa-auton kokka tuntui nousevan kohti korkeuksia. ”Kova homma olis, jos joutuis oikeasti vetämään kivirekeä”, totesi pappa ja arveli, että vetämättä jäisi.

Siitäpä sitten lastasimme kivet Toivontien pihalle odottamaan kivikkopenkkiin asettelua. Pikkutytöt touhusivat Puuhamaahan lähtöä ja totesivat, että nyt vihdoin se mumska tulee tekemään KIVIKKOPENKKIÄ.

Parin, kolmen tunnin hikisen touhuilun jälkeen taimet ja kukat olivat paikoillaan. Oli aika antaa niille virkistävä ja puhdistava vesisuihku. Kun vihdoin vesi suostui suihkuamaan kasteluletkusta, suihkusi se tietenkin ensiksi päin mumskaa. Vesi tuntui virkistävän myös kasveja. Kivistä se loihti näkösälle upeat värit ja kuviot.

Toivontien kivikkopenkki on tällä erää valmis, vaikka sieltä puuttuukin vielä reunan kiveys sekä ilmalämpöpumpun alle tulevat kivet ja niiden sekaan kuuluva maksaruoho... Saattaa myös käydä niin, että kivien lomaan ilmestyy joskus taas uusi, pieni mätäs pinkkiä, tervakoita ja ketoneilikoita, jotka sopisivat porukkaan – kuin nenä päähän.


tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kirjanpainajia ja kirkkoveneitä



Oli taas tavallinen suomalainen kesäviikonloppu, viuhuvan tuulinen ja viluttava, heti, kun aurinko vilahti pilven taakse piiloon – tai oikeammin - kun pumpulipilvet lipuivat auringon eteen. Ei siis tietoakaan hiostavasta helteestä.

Pilvinen ja vähän kosteahko päivä olikin hyvä päivä mennä metsään. Hyttyset pysyivät poissa iholta eikä lämpö läkähdyttänyt kulkijaa. Papan kanssa päädyttiin sunnuntaina Lopen tuttuihin maastoihin Melkuttimelle. Oikeastaan Räyskälästä piti vain hakea vähän kangasajuruohoa kivikkopenkkiin, mutta samallahan katsastettiin taas kristallinkirkkaan erämaajärven upeat maisemat.

Hakkuuaukealla, jonne pappa-auto jätettiin, oli aavistus syksyä:
koivun taimet kellersivät hellekauden jälkeistä kuivuutta, horsma lopetteli kukintaa ja ruohokin oli saanut vihreän sekaan muita värejä. Upeinta aukealla olivat kuitenkin kanervat, joiden liilat kukinnot olivat runsaampia ja värikkäämpiä kuin olin koskaan aiemmin nähnyt. Siinähän kalpenevat täysin pian taas kauppoihin saapuvat ulkomaalaisperäiset callunat ja muut sukulaiset.

Melkuttimella ja sen ympäristössä kaikki näytti olevan lähes
ennallaan. Edellisestä käynnistämme siellä oli aikaa kolmisen vuotta. Vain konkelossa tai kumollaan olevat puunrungot kertoivat ajan kulumisesta, elämän lipumisesta eteenpäin, kohti kuolemaa.

Luonnossa muutokset ovat hitaita – paitsi, kun myrsky osuu kohdalle ja kaataa rytinällä ikihonkia ja kookkaita kuusennäreitä kuin viikate heinää. Melkuttimella suhteellisen tuoreita kaatuneita oli runsaasti ja vanhoja myös, sillä niinhän metsä uudistuu silloin kun sitä ei hakata.

Viime aikojen uutiset kirjanpainajien tuhoista kuusikoissa pistivät katselemaan puita sillä silmällä. Ja jos arvata pitää, ovat nuo valkoiset nävertäjät, http://www.metla.fi/metinfo/metsienterveys/lajit_kansi/iptypo-n.htm, tekemässä tihutöitään myös Lopen metsissä. Ainakin isojen kuusten alaoksat olivat monin paikoin paljaita, kuin jättiläismäisiä hämähäkinseittejä. Ja kummallista kyllä: suurin osa katajista oli täysin lehdettömiä. Siihen kirjanpainajat ovat kuitenkin syyttömiä.

Kirjanpainajiin muistan tutustuneeni jo lapsena mökillä, jossa kerrossängyt oli tehty osin raakalaudasta. Yöllä sängyn rakenteista kuului hiljaista rapinaa, ja lopulta kaarnaosa oli täynnä kiemuraisia kaiverruksia, joista joskus löytyi paksu, valkoinen ja pullea kirjanpainajan toukka.

Melkutinta kiertäessäni toivoin vain, että kirjanpainajat jättäisivät seudun
rauhaan ja säästäisivät kuusikot tuholta. Vaikka itse keskitynkin luonnossa enemmän pieniin yksityiskohtiin kuin suuriin linjoihin, olisi kuusikoiden puuttuminen hulppean mäntymetsän ja pienten suolämpäreiden välistä aikamoinen muutos, joka varmasti osaltaan muuttaisi myös koko alueen ekosysteemiä.

Nyt siellä kukkivat lumpeet, talvikit ja lehtivihreättömät, kelmeät mäntykukat, http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/mantykukka, laajojen kanervakankaiden ja muhevien mustikkamaiden katveessa. Pökkelöpesijöillä on varaa valita asuntonsa ja kuikalla kirkas kotivesi pyytää saalista ja kajauttaa ilmoille tuttu huutonsa.

Jos kaipaat helppokulkuista erämaaluontoa, jossa paikallisia palveluja ovat merkityt vaelluspolut, siistit nuotiopaikat, yöpymiseenkin soveltuva laavu ja vitivalkoiset uintipoukamat sekä herkulliset marja- ja sienimaat, mene Melkuttimelle, http://www.outdoorsfinland.fi/reitti/iso-melkutin/! Heinäkuisena sunnuntaina olimme siellä papan kanssa lähes kaksin. Vaellusreitillä vastaan tuli pari maastopyöräilijää ja pieni perhe koirineen. Tapasimme myös pari sukeltajaa heidän omassa tukikohdassaan lähdössä omaan, vedenalaiseen elementtiinsä.




Monenlaista mukavaa Mommilassa


Mommilanjärvelle lähdettiin lauantaina tyttöporukalla, kun Dynamo-miehet olivat jo menneet ennalta soutaakseen kilpaa kirkkoveneellä. Siellä ne sitten soutivat, soutivat ja soutivat... ja pikkutytöt ratsastivat ponilla, kurkkasivat kanoja, katsoivat kaiholla karkkikojuihin ja saivat maistaa ihania lettuja kermavaahdolla ja mansikkahillolla.

Aamun koleus hämmensi ja sai meidät hakeutumaan aurinkoisiin paikkoihin. Vihaisen viileä vihuri suorastaan hytisytti, mutta hytinät häipyivät, kun venekunta toisensa jälkeen rantautui lähes tunnin mittaisen urakkansa jälkeen. Sieltä tuli myös isi-Ville ja sai halit tytöiltä.

Mommilanjärven soutelu, http://www.mommilanjarvensoutelu.fi/, järjestettiin nyt jo 24. kertaa. Alkuun pieni hausjärveläinen
kylätapahtuma on paisunut kuin pullataikina, mutta säilyttänyt silti paikallistapahtuman luonteen. Sen järjestää souteluyhdistys, joka on määrittänyt missionsa seuraavasti: ”Tarkoituksena on edistää Hausjärven, Kärkölän ja Hämeenkosken kunnissa vesistöjen käyttökelpoisuutta hyöty- ja virkistyskäyttöön sekä vesistöjen ja niiden luonnon suojelemista ihmisten vapaa-ajan ja elinkeinotoiminnan tarpeita varten.” Noin tuhannen soutajan ja runsaan yleisön tapahtuma on siis vain työn näkyvin osa.

Itse en koskaan aiemmin ole Haminankylän rannoilla ollut, Mommilassa toki Hämeen Sanomien toimittaja-aikoina useastikin. Virike-vuosina tapahtumien järjestäminen oli iso osa työtäni, joten ”ylimääräisiin” tapahtumiin ei silloin ollut suurta hinkua.

Soutelutapahtumasta jäi sen kävijöille hyvä mieli. Tytöistä oli kivaa tavata poni, katsastaa soutajien rantautumista ja nautiskella isosta letusta pillimehun kera. Meille isommille jäi mieleen hauska saapuminen pientä peltotietä pitkin parkkipaikalle, jonne mennessä järjestysmies toisensa jälkeen ilmestyi mutkaisella reitillä ja ohjasi meitä iloisesti eteenpäin. Järkkäreitä oli työssä runsaasti ja heistä jokainen hoiti tehtävänsä hyväntuulisesti hymyillen.

Siinäpä sitä olisi opiksi otettavaa minkä hyvänsä tapahtumanjärjestäjälle!


lauantai 13. heinäkuuta 2013

Mentiin metsään ja mustikkaan

Heinäkuinen lauantai, hellepäivä taas muutaman tavallisen lämpimän kesäpäivän jälkeen. Aamiaiseksi tarjolla oli mansikoita, mustikoita ja jugurttia sekä kahvia ja perunapiirakat.

Mustikoita! Niitähän pitää lähteä itse keräämään; mennään siis mustikkaan.

Riksun Riutan takaisissa maastoissa Salpausselän sorainen harju nousee korkeuksiin ja papan työauto kiipeää sitkeästi ylös lähes umpeen kasvanutta metsätietä pitkin. Tien vierukset ovat rehevät kuin viidakko, lähes läpipääsemättömäksi kasvanutta lehtipuutaimikkoa.

Ylhäällä maasto vähän avartuu, mutta harju on kapea. Muutaman askeleen jälkeen rinne viettää jyrkästi alas vastakkaiseen suuntaan. Pysytellään siis ylhäällä, jossa mustikoita on, mutta pieniä, ei kovin paljon, mutta on...

Vähän siinä sitten kerättiin, kierreltiin ja kerättiin. Kun keskipäivän auringonpaahde kostutti paidan ja kun ensimmäiset paarmat valmistautuivat iskemään hikiselle iholle, totesimme papan kanssa, että olipa kiva käydä metsässä. Siellä tuli hyvä mieli ja hyviä ajatuksia ja kotiin viemisiksi saatiin kokonainen litra mustikoita mukaan.

Jos mustikoita aikoo haalia vaikkapa pakastimeen, taitaa ainakin
meille olla metsää parempi paikka kulman takana oleva Graniitti, josta pappa toi aamutuimaan litran sinimarjoja vitosella! Retkemme perusteella mustikan torihinta tuntuu suorastaan surkean vähäiseltä ja meidän keräämämme litra hyvin, hyvin arvokkaalta.

Mustikat olivat syy lähteä metsään, mutta metsässä oli tarjolla paljon muutakin nähtävää: Esimerkiksi Luontoportin (http://www.luontoportti.com/suomi/fi/perhoset/?q=mets%C3%A4nokiperhonen) mukaan metsänokiperhoseksi tunnistamani siivekäs lepattelija, joka intoutui
poseeraamaan keltanon kukinnossa niin siivet supussa kuin avoinnakin. Minulle, perhospelkääjälle, se oli hyvä kokemus. Herttainen tuttavuus oli myös hentoinen hämähäkki, joka odotteli rauhallisesti saalista mustikanvarpuun punomassaan verkossa.

Harjun laella kuusten latvat olivat täynnään käpyjä. Hyvä niin, sillä kesän mittaan vastaan tulleet oravat ovat olleet kaikki huolestuttavan ruippahäntäisiä. Siis sairaitako? Vai vailla hyvää ravintoa? Ainakin käpysiä niille riittää.

Metsästä riittää hyvää mieltä kaikille. Viikko sitten lauantaina pienenpienellä retkellä lähimetsään, Nenne näytti sen ihan pyytämättä.


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Kaksi kauppakassia



Tulin tiistaina kotiin mukanani kaksi ostoskassia, toinen täysin tyhjä, toisessa muutama alennusmyyntituote. Nuo pari paitaa ja hame eivät olleet varsinaisia alelöytöjä, vaan vastinetta sille, että olin viime viikon shoppailuinnossani hankkinut kaksi tuotetta, kahdesta eri myymälästä, ja ne molemmat menivät vaihtoon/palautukseen.

”Vaihto-oikeus 14 vrk ostokuittia vastaan”, lupasivat molemmat Merkoksessa sijaitsevat myymälät. Niinpä pyöräilin taas kuntoani kohentaen vaihtoreissulle.

Cittarissa palauttamani tuote tarkastettiin ja todettiin käyttämättömäksi. Minua kehotettiin sitten ystävällisesti valitsemaan jotain muuta – mieluiten tavarapuolelta – tilalle, jotta ostoksesta aiemmin maksamani summa voitaisiin hyvittää. Ok, siis ale-ostoksille!

Toisessa myymälässä, yhdessä meidän ruotsalaisistamme, sen sijaan ystävällinen myyjä otti vastaan palautustuotteen, näpytteli notulit kassaan, tarjosi minulle kuitin allekirjoitettavaksi ja laski rahat hymyillen kouraani. Pari ystävällistä sanaa vielä, ja se siitä!

Ruotsalaismyymälässä ei siis edes tarjottu mahdollisuutta vaihtaa tuote sopivaan – tai ostaa jo kassassa olevalla summalla jotain muuta. Toisessa sen sijaan pidettiin itsestään selvänä, että tavara vain vaihtuu toiseen, rahaa ei palauteta. En tosin sitä mahdollisuutta tiedustellutkaan.

Kauppiaan kannalta kannattavampi oli varmasti Cittarin käytäntö. Minäkin löysin – tosin pitkän etsinnän jälkeen – mielestäni ihan sopivat tuotteet vaihtoon. Ja maksoin vielä pikkuisen lisähintaakin: Ostokseni olivat todella edulliset. Maksoinhan niistä vain puuttuvat 10,95!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Voihan Willa!


Käytiin papan kanssa ihan muilla asioilla Hyvinkäällä ja päätettiin sitten, että syödään lounas Willassa. Siellähän on ravintoloita pilvin pimein.

Ja niin olikin. Oli kiinalainen, oli meksikolainen, oli sushi-ravintola, oli Kotipizza, kasvisravintola, ainakin yksi jo ovensa sulkenut ja se, jossa joskus söimme jo ”viimeisen kerran”, sekä ties mitä muita paikkoja. Mutta mikään ei oikein houkutellut; tuntui kuin koko Willassa olisi ollut vierivieressä tyhjähköjä ruokapaikkoja.

Lopulta muistui mieleen aiemmin keskustan kulmauksessa ollut konditoria, joka nyt tarjoaa Willassa vähän tuhdimpaakin syötävää. Lounasta siellä ei enää ollut. Päivän annoksia ei vitriinissä näkynyt: ”Ei siis ole enää lounasta”, totesi kassaneiti. Siitäpä sitten mumska kyselemään, että mitä laktoositonta listalla on – siis täysin laktoositonta, ei mitään hylaa. Näpsäkkä neiti totesi, että leivät tehdään keittiössä eikä sitä kassalla voi tietää, kävi sitten keittiössä ja otti esille paksun opuksen, josta olisi pitänyt ryhtyä lukemaan kunkin annoksen todellinen sisältö. Armahdin takanani kaiken aikaa kasvanutta nälkäisten jonoa ja sanoin, että me mennään sitten muualle.

Ja niin mentiin. Papalle tuli eittämättä mieleen nuoruusajat, jolloin mumska tapasi tehdä samantapaisia äkkiliikkeitä useamminkin. Jo silloin mumska oli siis aikaansa edellä, vanha kiukkuinen ämmä! Itse hän kuitenkin perusteli silloin käytöstään reippaan temperamenttiseksi. Nyt oli pakko myöntää olevansa vanha ja kiukkuinen, mutta myös nälkäinen.

No, lopulta istahdettiin yhteen tyhjähköistä ravintoloista, tilattiin pasta bolognese ja Caesar-salaatti. Ne saatiin kohtalaisen odottelun jälkeen ja ne maistuivat kohtalaisilta. Annokset olivat isoja niin, ettei lähtiessä ollut enää nälkä. Tarjoilijatar oli pitkä, hoikka ja hyvännäköinen, joten paikasta jäi jotakuinkin ok-olo. Tosin pitäähän se nyt todeta, ettei haarukoita ja veitsiä oltu kiillotettu ja tiskikin oli kai ollut aika hätäinen.

Mutta tämä kaikki tuskailu on kai otettava ihan omaan piikkiin. Se, miksi manaan Willaa, onkin ihan eri juttu: Kauppakeskus Willa mainostaa 120 nykyaikaista myymälää ja monipuolista ravintolamaailmaa. Sen verkkosivuilla kerrotaan, että kauppakeskus on Suomen kuudenneksi suurin. Kävijöitä viime vuoden maalis- joulukuun aikana oli peräti 4,1 miljoonaa ja myyntiä 116,4 miljoonaa.

Huh! Taas voisin sanoa, että voihan Willa! Tuollainen myynnin määrä ei ole mitään lisämyyntiä eikä koostu kulutuksen kasvusta. Se on myyntiä, joka on jostain muualta pois. Se alkaa vähitellen näkyä esimerkiksi Riihimäen Atomissa ja Liikeradalla, joissa kumpaisessakin tyhjät liikehuoneistot lisääntyvät kaiken aikaa. Ainakin Atomin yläkerta kumisee tyhjyyttään ja sama ilmiö näyttää leviävän myös alakertaan.

Ihmetellä pitää myös riittääkö noin 85 000 asukkaan alue, Hyvinkää-Riihimäki-Hausjärvi-Loppi, elättämään nuo Willan 120 kauppiasta työntekijöineen sekä yhteensä sen 21 ravintolan ja kahvilan väen. Kovin suureen asiakasvirtaan etelän suunnalta en usko. Toivon vain, että heinäkuun ensimmäisen päivän näkymät eivät enteile sulkeutuvia puoteja. Alennukset olivat suuria ja monissa paikoissa englanninkielisiä, väkeä niistä nauttimassa vähän.

Willan viettelyksiin en siis sortunut. Kaiken tarjolla olevan tavaran keskellä tuli taas kerran mieleen ajatus, että lähes kaikki kaupan oleva
on turhaa (ei ehdottoman tarpeellista), sellaista, joita ilman voi ihan hyvin olla.


Tänään päätin kuitenkin ”shoppailla” Riksussa. Aamupäivällä katsastin kävelyreissulla Atomit ja Prismat, illalla Merkoksen pyöräillen. Parasta näillä reissuilla olivat mansikat, laktoositon jätski sekä hyväksi havaitsemani pyörätiet. Yhteenkään heräteostoon en sortunut, vaikka sitä niin lähtiessäni toivoin.

Melkein oikea koti


Kuvittelepa eläväsi niin, ettet käytännössä pistä nokkaasi ulos miltei kokonaiseen vuoteen. Tai että pääset korkeintaan haistelemaan ulkoilmaa, kun sinua kärrätään sisältä invataksiin tai ambulanssiin ja ajoneuvosta takaisin sisälle...

Mökkihöperöksihän siinä vähintäänkin tulee! Niin siinä ainakin luulisi käyvän, kun voi lähteä ulos luontoon tai kaupungille ihan silloin kun itselle sopii.

Mutta kuvittele, jos olisit 88-vuotias, täysin jaloistasi liikuntakyvytön ja siksi täysin muitten hoivan varassa... Saat ruokaa silloin, kun sen aika on ja sitä ruokaa, mitä listalle joku on jossain määrännyt. Hygieniasikin hoituu, kun kierroksella tullaan kohdallesi... Kylkeäsi käännetään, kun arvioidaan sinun olevan sen tarpeessa...

”Eihän tämä Koti ole, mutta oikein hyvä paikka tässä tilanteessa”, vakuuttaa isomummi ja on tyytyväinen Riihikodin Pellavassa viettämäänsä aikaan, oman huoneensa valoisuuteen ja henkilökunnan ystävällisyyteen. Määrätietoisena ja päättäväisenä naisena hän tietää vieläkin tarkkaan, mitä haluaa: hän syö ja juo mitä haluaa, hän määrää turhat valot sammutettaviksi, kukat kasteltaviksi, vieraat istumaan ja tv-kanavat mielensä mukaisiksi...

Ilman telkkaria hän arvioi elämänsä olevan tosi tylsää. Mutta nyt, kun tarjolla on kaikki ihanat luonto-ohjelmat, uutiset ja ajankohtaislähetykset, isomummi tietää, mitä maailmalle kuuluu. Hän tietää, että uusin EU-maa on Kroatia, että Syyriassa ja Egyptissä asiat eivät ole hyvin ja ettei tietovuotaja Edward Snowden ole saanut vieläkään turvapaikkaa... ja että ukkosta saattaa olla tänäänkin ilmassa. Uutisten ja sään ohella isomummin suosikkeihin kuuluu myös sarja Sydämen asialla, jossa brittipoliisit pistävät kylän asiat kuntoon huumorilla ja 60-lukulaisittain.


”Mitä ihmettä nyt? Minne työ minnuu viette?” isomummi kyseli jo vähän kiukkuisenakin Meerin päivän iltana, juuri kun Sydämen asiat olivat tv:ssä alkamassa.

Kaksi ystävällistä hoitajaa kärräsi hänet hoitokodin kauniille, valoisalle parvekkeelle sänkyineen kaikkineen – ulos leppoisaan kesäiltaan. Ja mikä parasta: pienen odottelun jälkeen tulivat myös nimipäiväonnittelijat, tyttärentyttärentyttäret Sara ja Nea mukanaan itse tehdyt onnittelukortit!

Isomummi sanoi arvelleensa, ettei sairaalabakteerin kantajana enää koskaan voisi nähdä pikkutyttöjä. Nyt kun tämäkin päivä tuli, tuntuu elämä taas elämisen arvoiselta, vaikka nykyinen ”koti” ei ihan oikea koti olekaan...