Oli taas tavallinen suomalainen
kesäviikonloppu, viuhuvan tuulinen ja viluttava, heti, kun aurinko
vilahti pilven taakse piiloon – tai oikeammin - kun pumpulipilvet
lipuivat auringon eteen. Ei siis tietoakaan hiostavasta helteestä.
Pilvinen ja vähän kosteahko päivä
olikin hyvä päivä mennä metsään. Hyttyset pysyivät poissa
iholta eikä lämpö läkähdyttänyt kulkijaa. Papan kanssa
päädyttiin sunnuntaina Lopen tuttuihin maastoihin Melkuttimelle.
Oikeastaan Räyskälästä piti vain hakea vähän kangasajuruohoa
kivikkopenkkiin, mutta samallahan katsastettiin taas
kristallinkirkkaan erämaajärven upeat maisemat.
Hakkuuaukealla, jonne pappa-auto
jätettiin, oli aavistus syksyä:
koivun taimet kellersivät
hellekauden jälkeistä kuivuutta, horsma lopetteli kukintaa ja
ruohokin oli saanut vihreän sekaan muita värejä. Upeinta aukealla
olivat kuitenkin kanervat, joiden liilat kukinnot olivat runsaampia
ja värikkäämpiä kuin olin koskaan aiemmin nähnyt. Siinähän
kalpenevat täysin pian taas kauppoihin saapuvat ulkomaalaisperäiset
callunat ja muut sukulaiset.
Melkuttimella ja sen ympäristössä
kaikki näytti olevan lähes
ennallaan. Edellisestä käynnistämme
siellä oli aikaa kolmisen vuotta. Vain konkelossa tai kumollaan
olevat puunrungot kertoivat ajan kulumisesta, elämän lipumisesta
eteenpäin, kohti kuolemaa.
Luonnossa muutokset ovat hitaita –
paitsi, kun myrsky osuu kohdalle ja kaataa rytinällä ikihonkia ja
kookkaita kuusennäreitä kuin viikate heinää. Melkuttimella
suhteellisen tuoreita kaatuneita oli runsaasti ja vanhoja myös,
sillä niinhän metsä uudistuu silloin kun sitä ei hakata.
Viime aikojen uutiset kirjanpainajien
tuhoista kuusikoissa pistivät katselemaan puita sillä silmällä.
Ja jos arvata pitää, ovat nuo valkoiset nävertäjät,
http://www.metla.fi/metinfo/metsienterveys/lajit_kansi/iptypo-n.htm, tekemässä tihutöitään myös Lopen metsissä.
Ainakin isojen kuusten alaoksat olivat monin paikoin paljaita, kuin
jättiläismäisiä hämähäkinseittejä. Ja kummallista kyllä:
suurin osa katajista oli täysin lehdettömiä. Siihen kirjanpainajat
ovat kuitenkin syyttömiä.
Kirjanpainajiin muistan tutustuneeni jo
lapsena mökillä, jossa kerrossängyt oli tehty osin raakalaudasta.
Yöllä sängyn rakenteista kuului hiljaista rapinaa, ja lopulta
kaarnaosa oli täynnä kiemuraisia kaiverruksia, joista joskus löytyi
paksu, valkoinen ja pullea kirjanpainajan toukka.
Melkutinta kiertäessäni toivoin vain,
että kirjanpainajat jättäisivät seudun
rauhaan ja säästäisivät
kuusikot tuholta. Vaikka itse keskitynkin luonnossa enemmän pieniin
yksityiskohtiin kuin suuriin linjoihin, olisi kuusikoiden puuttuminen
hulppean mäntymetsän ja pienten suolämpäreiden välistä
aikamoinen muutos, joka varmasti osaltaan muuttaisi myös koko alueen
ekosysteemiä.
Nyt siellä kukkivat lumpeet, talvikit
ja lehtivihreättömät, kelmeät mäntykukat,
http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/mantykukka, laajojen kanervakankaiden ja muhevien mustikkamaiden katveessa.
Pökkelöpesijöillä on varaa valita asuntonsa ja kuikalla kirkas
kotivesi pyytää saalista ja kajauttaa ilmoille tuttu huutonsa.
Jos kaipaat helppokulkuista
erämaaluontoa, jossa paikallisia palveluja ovat merkityt
vaelluspolut, siistit nuotiopaikat, yöpymiseenkin soveltuva laavu ja
vitivalkoiset uintipoukamat sekä herkulliset marja- ja sienimaat,
mene Melkuttimelle,
http://www.outdoorsfinland.fi/reitti/iso-melkutin/!
Heinäkuisena sunnuntaina olimme siellä papan kanssa lähes kaksin.
Vaellusreitillä vastaan tuli pari maastopyöräilijää ja pieni
perhe koirineen. Tapasimme myös pari sukeltajaa heidän omassa
tukikohdassaan lähdössä omaan, vedenalaiseen elementtiinsä.
Monenlaista mukavaa Mommilassa
Mommilanjärvelle lähdettiin
lauantaina tyttöporukalla, kun Dynamo-miehet olivat jo menneet
ennalta soutaakseen kilpaa kirkkoveneellä. Siellä ne sitten
soutivat, soutivat ja soutivat... ja pikkutytöt ratsastivat ponilla,
kurkkasivat kanoja, katsoivat kaiholla karkkikojuihin ja saivat
maistaa ihania lettuja kermavaahdolla ja mansikkahillolla.
Aamun koleus hämmensi ja sai meidät
hakeutumaan aurinkoisiin paikkoihin. Vihaisen viileä vihuri
suorastaan hytisytti, mutta hytinät häipyivät, kun venekunta
toisensa jälkeen rantautui lähes tunnin mittaisen urakkansa
jälkeen. Sieltä tuli myös isi-Ville ja sai halit tytöiltä.
Mommilanjärven soutelu,
http://www.mommilanjarvensoutelu.fi/, järjestettiin nyt jo 24. kertaa. Alkuun pieni hausjärveläinen
kylätapahtuma on paisunut kuin pullataikina, mutta säilyttänyt
silti paikallistapahtuman luonteen. Sen järjestää souteluyhdistys,
joka on määrittänyt missionsa seuraavasti: ”Tarkoituksena on
edistää Hausjärven, Kärkölän ja Hämeenkosken kunnissa
vesistöjen käyttökelpoisuutta hyöty- ja virkistyskäyttöön sekä
vesistöjen ja niiden luonnon suojelemista ihmisten vapaa-ajan ja
elinkeinotoiminnan tarpeita varten.” Noin tuhannen soutajan ja
runsaan yleisön tapahtuma on siis vain työn näkyvin osa.
Itse en koskaan aiemmin ole
Haminankylän rannoilla ollut, Mommilassa toki Hämeen Sanomien
toimittaja-aikoina useastikin. Virike-vuosina tapahtumien
järjestäminen oli iso osa työtäni, joten ”ylimääräisiin”
tapahtumiin ei silloin ollut suurta hinkua.
Soutelutapahtumasta jäi sen kävijöille
hyvä mieli. Tytöistä oli kivaa tavata poni, katsastaa soutajien
rantautumista ja nautiskella isosta letusta pillimehun kera. Meille
isommille jäi mieleen hauska saapuminen pientä peltotietä pitkin
parkkipaikalle, jonne mennessä järjestysmies toisensa jälkeen
ilmestyi mutkaisella reitillä ja ohjasi meitä iloisesti eteenpäin.
Järkkäreitä oli työssä runsaasti ja heistä jokainen hoiti
tehtävänsä hyväntuulisesti hymyillen.
Siinäpä sitä olisi opiksi otettavaa
minkä hyvänsä tapahtumanjärjestäjälle!