Viiden kynttilän ja neljän mekon juhlat

Kakku oli kuin unelma, vaaleanpunainen, kreemipäällysteinen ja vaaleanpunaisin ruusuin koristeltu. Tytär oli sen loihtinut omalle tyttärelleen tunnetulla taidollaan. Pikkuruisten ruusujen lisäksi siihen istutettiin viisi kynttilää kertomaan juhlan aiheen. Toki pöytään kannettiin muitakin herkkuja, mm. suklaa- ja mustikkamuffinsseja, pikkusuolaisia, karkkikeksejä ja hedelmävartaita...

Oli aikuisten ja sukulaisten aika juhlia Saran synttäreitä; lastenjuhlat

järjestettiin jo edellisiltana. Pikkuneidit Venla ja Vilja olivat vieraista nuorimmat ja vilistivät Saran ja Nean kanssa siinä kun papat, mummit, mummut, mammat ja muut vieraat vaihtoivat kuulumisiaan ja nauttivat varmasti yhdestä kesän kauneimmasta päivästä.

Toivontien pihalla aurinko helotti, puhalluskuplat leijailivat tuulen myötä kohti pohjoista ja pienet tytöt olivat kuin perhosia kukkaniityllä. Ja kuten hienoissa gaalajuhlissa, päivän sankari vaihtoi  vaatteensa tilanteen mukaan: uusi, hieno synttärijuhlamekko vaihtui uuteen kukkamekkoon, lahjaksi saatuun Tiantra-prinsessamekkoon ja lopulta mumskan kutomaan hellemekkoon. Ja mitä isompi edellä, sitä pienempi perässä. Myös Nea vaihtoi turkoosin juhlamekkonsa pirteään pinkkiin.

Meistä samana päivänä syntyneistä, Sarasta ja mumskasta, otettiin

pihalla yhteinen kuva. Siinä näkyy 59 vuoden ero. Nyt mietin
montakohan vuotta mahtaakaan mennä, kun mumska on Saraa pienempi? Ehkä meidän yhteisillä 75-vuotisjuhlillamme?

Kun muut vieraat olivat jo poistuneet, pistettiin Saran huoneessa vielä tanssiksi. Siellä tanssittiin niin teiniartisti Robinin kuin karaokena laulettujen valssienkin tahdissa.

Ja nämäkin hyvät juhlat päättyivät siivousurakkaan. Tytöt siivosivat huoneensa, äiti muut. Saran huoneeseen jäi soimaan Antti Tuiskun ”toisenlainen tie” lauantaista Robinin konserttia odotellessa.

Kyllä maalla on mukavaa!

Tyttären perhe läksi lomareissulle. Lupauduin ajamaan heidän autonsa Olympiaterminaalista Riksuun, ja sen teinkin. Menomatka Helsinkiin sujui jouhevasti moottoritiellä, mutta kaupungissa liikenne oli iltapäivällä melkoinen ja kadut täynnään väkeä. Ihan siinä piti pikkukaupungin asukin ihmetellä moista ihmispaljoutta.

Laivaristeily Tukholmaan ei suinkaan ollut tyttärentyttärille ensimmäinen. Mutta nyt, kun tytöillä on ikää, toisella hippusen vaille viisi ja toisella vähän yli kolme vuotta, heillä oli jo melkoiset odotukset vierailustaan naapurimaahan. Muumiristeily ja Junibacken ovat pääteemat. Ja mumska vielä sekoitti pakkaa puhumalla taaperoprinsessa Estellestä ja ihan oikeasta kuninkaanlinnastakin. ”Ja jos vaikka Ruotsin Liisa tulee Tukholmassa vastaan”, pohti Sara ystäväni muistaen.

Kia-autolla kotimatka Riksuun sujui hyvin: pitkin yksisuuntaista katua kolera-altaan reunaa seuraten Pohjois-Espalle, sieltä Mannerheimintielle ja sitä myöten Hämeenlinnan väylälle. Kun sivuutin Klaukkalan risteyksen, rauhoittui meno melkoisesti – ihan kuin niinä kymmenenä vuotena, jolloin

työmatka vei milloin Helsinkiin, milloin Vantaalle tai Espooseen – tai Hyvinkäälle - tai Mäntsälään.

Ihan hyvä, ettei noita päivittäisiä työmatkoja tarvitse enää ajella – tai vastaavasti istua kuumissa paikkurijunissa ja hermoilla aina aikataulujen kanssa. Aika aikaansa kutakin.

Riksussa läksin Hesan reissun jälkeen liikenteeseen kaksipyöräisellä. Taas kerran olin tyytyväinen, että saatoin ajaa hurauttaa Riihikotiin isomummia tervehtimään käytännössä koko matkan hyviä pyöräteitä pitkin. Ja reittejä ja katseltavaa reittien varsilla täällä riittää jopa useitakin tälle parin kilometrin matkalle.

”Maalaisena” on oikein mukavaa asua pikkukaupungissa. Täältähän pääsee puolessa tunnissa stadiin ja sen keskustaankin vajaassa tunnissa.

Ei aina käy niin...

Mahtavan maukkaat grilliherkut Villen grillistä ja marenki-mansikka -jälkkäritorttu kakkumestari Tintiltä tyttöjen, Viileitten Venlojen, iloisten laulujen ja vesileikkien ohella helteisenä aattopäivänä teki päivästä juhlan. Juhannusjuhlan siitä teki papan ajatus ajella vielä illalla kokolle.

Siispä pappa ja mumska matkaan kiitosten jälkeen. Mutta minne? Nurmijärvelle? Ei, se on kaukana. Hirvijärvelle? No, se ei ole ihan 

meidän paikka. Lopen Vojakkalaan? No, ehkä. Siis Lopelle kuitenkin.

Citikka hyrrää Lopen suuntaan. Ajetaan pienenpieniä teitä. Pappa tuntee ne, kun on niitä vuosikaudet juossut ja pyöräillyt. Tien pientareet hehkuvat parhaassa kukkaloistossaan, kun vähän myöhäisemmätkin kukkijat ovat jo täydessä terässä. Maisema on vehreän rehevä ja ilta-aurinko porottaa korkealla taivaalla.

Niin, Luigi ja Barbara – ei ihme, että italialaiset vieraat ihmettelivät. Ei sitä itse kaikkea huomaa.

Talot tien varsilla näyttävät tyhjiltä, vaikka monessa pihassa liehuukin lippu salossa juhannuksen kunniaksi. ”Ovat varmaankin menneet rannoille”, sanoo

pappa ja ehdottaa varovaisesti Lopen kokon sijasta sukulointia Montun kokolle Hämeenkyröön.

No, mikäpä tässä. Mutta nyt mennään varmaankin väärään suuntaan? Ei paljonkaan, vakuuttaa pappa ja kääntää seuraavan mutkan jälkeen kokan kohti Renkoa. Toteamme, että ovat täälläkin tehneet liian pitkän tien ja vielä päällystäneetkin sen joskus kauan sitten. Siihen on kulunut melkoisesti turhaa rahaa ja työtä, ja nyt kunnostettavaa on enemmän kuin kuntien ja valtion pörssi kestää. 

Matka edistyy joutuisasti. Renko, Hämeenlinna, Akaa... Ideapark ja Ikea vilahtavat oikealla, Tampereella otetaan suunnaksi Vaasa. Ylöjärvi ja Pinsiöön menevät pikkutie ohitetaan. Sasin kohdalla poiketaan valtaväylältä sivuun. Kesäilta on niin leppeä kuin olla voi, väkeä vähän liikkeellä, vain pari herraa maitolaiturin molemmin puolin tekemässä sitä, mitä ei suositella veneestä tehtäväksi.

Hämeenkyrön Maisematie on nimensä veroinen. Se mutkittelee jo kansakouluaikaisesta kuvataulusta tutussa, Taata Sillanpään kuvaamassa kansallismaisemassa. Pappa tuntee lähes kaikki talot ja muistaa ainakin niiden 70-luvun asukkaat. Kyrösjärvi halkoo pitkänä ja kapeana kumpuilevaa maisemaa, jonka illan valo värjää lämpöiseksi.

Perillä lähes koko suvun yhteisellä kesäpaikalla, Montuksi nimetyllä, on juhannusta viettämässä papan sisaria perheineen, siis mumskan lankoja (!) ja natoja (!) kumppaneineen ja lapsineen ja lapsenlapsineen. Tuntuu, että oli vihdoinkin aika tavata nuo mukavat ihmiset, joista osaa en ollut koskaan aiemmin nähnytkään. Ensituttavuuksia olivat 3-vuotias Ville, vähän Villeä nuorempi Alma sekä yhden lasteni serkun aviomies.

Kokko paloi rannassa rätisten ja ohjelmaksi olivat nuo tenavaikäisiksi muistamani lapset järjestäneet tietokilpailun kesäpaikan historiasta. Joukko voittaneita aikuisia sai sitten esittää illan yleisölle kesäpaikan mukaisesti sanoitetun tutun laulun.

Mutta kokkoakin komeampi oli juhannusaaton auringonlasku. Ja laskevaa aurinkoa vastapäätä nousi kookas kuu Hämeenkyrön taivaalle. Auringonlaskun aikaan se oli niin vaalea, etten sitä kuvannut, ja sen jälkeen se tyytyikin koko kotimatkan ajan vain kurkistelemaan ohi lipuvien pilvien välistä – tuo suurenmoinen juhannuskuu.

Hyvää juhannusta

Ensimmäinen kaupunkijuhannus meille vuosiin. Edelliset olivat aikana, jolloin nuoriso ei suostunut lähtemään mökille. Sen vuoksi jäimme joskus papan kanssa kaupunkiin Rusina-koiraa ja Pippuri-kissaa "hoitamaan".

Tänään aattoaamuna Riksun keskusta oli oudon autio, vaikkei siellä nyt kovin vilkasta kaupunkäyntiä muulloinkaan harrasteta. Mutta autoja on yleensä parkkipaikat täynnään, nyt ei. Nyt harvat huristelevat autiota Hämeenkatua aikamoisella vauhdilla.

Mutta ei hätää. Juhannus tulee kaupunkiinkin, ja sen tärkein elementti, tuli, on siinäkin läsnä. Vävypoika Ville on luvannut grillata, joten tiedossa on erinomaista grilliruokaa ja loppulaisia mansikoita!

Ja jos ilmojen haltija suo, katselen tulevana yöttömänä yönä taivaalle. Luvassa on harvinaisen suuri kuu juhlistamassa harvinaisen lämpöistä juhannusta ja sen juhlijoita.

Rehevämpää kuin 13 vuotta sitten...

Aivan. Ranteenpaksuinen ketju lukitsee metsätien, joka johtaa mutkitellen Suolijärven rantaan. Autolla ei siis tästä mennä. Mennään kävellen ja itikoita (= hyttysiä) uhmaten.

”Kova mäki. Ei tämä ennen näin kova ollut”, toteaa pappa ja muistaa kuinka sitä joskus talvella ajettiin takaperin. Silloin oli semmoinen auto, joka toimi lumisessa ylämäessä parhaiten niin.

Mäen jälkeen tulee alamäkeä, tasaista ja taas ylämäkeä. Tien varret rehottavat niin kuin ilmaston lämpenemisen aikoihin hämäläismetsissä on yleistä. Ruoho tunkee metsän juurilta valoon ja vankat saniaiskasvustot muodostavat kuin alemman metsäkerroksen.

Tien varren metsää on hakattu reilusti viimeisen kymmenen vuoden aikana ja uusi metsä kasvaa nuoruuden innolla menneen tilalle. Poissa on tiuha huhulimetsä, joksi lapset nimesivät pimeimmän ja vanhimman kuusikon. Poissa on myös kosteikko, jonne pieni puro laski kevään sulamisvedet ja rankimmat kesäsateet ja jonka katveessa kukkivat kirkkaan lilat ohdakkeet. Ohdakkeet olivat täynnään niistä tykkääviä perhosia. Perhoskammoisena olin aina kauhuissani paikan ohittaessani, mutta ihailin myös samalla tuota satumaista näkyä.

Rannan jo pilkottaessa ensimmäinen itikka iski lämmenneelle iholle. Vasta rannalla niitä oli ininäksi asti.

Siinä se oli, Laruksen laavu, laavu, jonne oli vaellettu ryhmän jos toisenkin kanssa enimmäkseen koulutuskeikoilla, joskus perheen ja harvemmin ystävien kanssa. Oli sytytetty sen eteen nuotio, paistettu tikkupullaa ja makkaraa, puhuttu joskus asiaa ja useimmiten syvällisiä. Oli herkistytty luonnon kauneudelle, tulen leiskunnalle ja lähellä oleville. Tiukan pakkaspäivän iltana oli ihailtu kirkasta tähtitaivasta ja tunnettu samalla maailmankaikkeuden suuruus ja oma pienuus...

Nyt laavu kökötti ränsistyneenä, surkean näköisenä, vähän sellaisena kuin sillä olisi ikävä. Sen eteen rannalle oli kasvanut tiuha pusikko, joka peitti maiseman. Se oli kuin piilopaikka, jonne voisi tulla suojaan sateelta – tai huilaamaan hetkeksi. Se kuitenkin on.

Tarkempi ympäristön tutkailu osoitti, että kaikki polut olivat kasvaneet umpeen. Läheinen pato sen sijaan näyttää hoitavan hyvin tehtäväänsä ja tasaa tarpeen mukaan Suoli- ja Kytäjärven välistä korkeuseroa. Ja Kytäjärven puoleisella rannalla kukkivat yhä keltaiset kurjenmiekat.

Laavun ympäristö on täynnään alkukesän kukkia. Kurjenpolvet, niittyleinikit, koiranputket ja muut ihanuudet ovat juuri omalla paikallaan rannan tuntumassa ja värittyvät kesäillassa parhaaseen hehkuun.

Paluumatkalla rautaketjun taakse jääneelle autolle hyttyset iskevät ihoon, puolukka kukkii hillittömästi värjäten tienvarren mättäät valkoiseksi, pappa menee lujaa edellä ja minä taaperran perässä kamerani kanssa...

Paluumatkalla huomaan, että tuomenkehrääjäkoiperhosen toukat ovat kietoneet kaikki seudun tuomet harmaaseen vaippaan ja ahmineet kaiken vihreän. Tuomet näyttävät luurangoilta.

Ei hätää, kertoo seuraavan päivän uutinen: Tuomet toipuvat. Jo loppukesästä luvassa on pieniä vihreitä lehtiä. Näin yleensä. Toivottavasti nytkin.

Mitä isot edellä...

Heräsin aamuyöstä kummalliseen ääneen. Se ei ollut ovisummeri – tai jos oli, oli jonkun muun. Sitten kuului ääniä, puhetta, josta en saanut selvää. Ajattelin, että graffittimaalarit ovat taas liikkeellä ja koetin saada uudelleen unen päästä kiinni.

Sitten makuuhuoneen seiniä alkoi kiertää sininen välkkyvalo!

Valo tuntui tulevan melkein meidän ikkunan alta, ja yhtäkkiä säästöpankin katolla olevan valokuution takaa kohosi musta savupatsas. ”Naapurissa palaa!” totesin ja suljin ikkunat, ettei savu tunkeutuisi sisälle.

Onneksi tuli ei kuitenkaan riehunut naapuritalossa, vaan Hämeenkadulla, naapuritalon parkkipaikalla. Siellä oli auto ilmiliekeissä. Paloauton miehistö hääri sen ympärillä, ruiskutti vettä ja lopulta sammutusvaahtoa höyryävän auton täyteen.

Paloherätys tuli kello kolmen aikoihin, jolloin Riksun kadut olivat tyhjiä. Vain neljä ”pikkutyttöä” ohitti palopaikan käsikädessä ihmetellen. Toki nurkalla seisoskeli myös pari miestä ihmettelemässä öistä näytelmää.

Aamulla pappa totesi, että tämähän on kuin ison maailman menoa pikkukaupungissa: auto palaa keskustan parkkipaikalla, katusoittaja soittaa supermarketin edustalla ja pakin edessä on vähän väliä joku kerjäämässä. Minä en niitä kerjäläisiä ole huomannut, mutta katusoitto on ollut ihan piristävää – ja perustunut ainakin toistaiseksi vapaaehtoisiin ropoihin.

Kuningas, Ritari ja Prinsessat

Ruotsissa vietettiin eilen oikeita prinsessahäitä, mutta mumskapa on saanut lähes päivittäin seurustella prinsessojen (aiemmin pinsiinojen) kanssa. Ja viikolla tapasin vielä Kuninkaan ja Ritarinkin!

Kuninkaan ja Ritarin tapaamismahdollisuudet ovat sen verran harvinaista herkkua, että päätimme ajella papan kanssa treffeille nelisen tuntia ja reilut kolmesataa kilometriä suuntaansa. Starttasimme siis citikalla Riksusta kohti Kerimaata, jonne pikkumiesten oli myös määrä saapua.

 Ja sieltähän he tulivatkin isin mersulla ja erityisesti papan näkemisestä riemuiten.

Ihan tavallisten lasten tavoin Ritari-Niklas ja Kuningas-Elias halusivat heti rantaan päästyään sukeltaa Sylkyn syliin. Alkukesän helteet olivat lämmittäneet veden jo leppeän lämpöiseksi, joten eipä muuta kuin polskimaan!

Hyvää näissä kuninkaallisissa oli se, etteivät he yleensä käytä kruunuja, vaan tavallisia päähineitä: Ritari valkoista, myös niskaa suojaavaa hattua ja Kuningas sinistä lippistä. Lakit siis vain rannalle ja liukumäen kautta Sylkkyyn apuna pappa ja isi.

Illan rantabileisiin saapui myös viehättävä, kutsumaton vieras. Ennen kuin sen norjalaista metsäkissaa muistuttava olemus tuli edes näkyville, kuului rannan varvukosta mahtavaa mouruntaa , jonka tulkitsen aidon savolaiseksi kissakieleksi. Esiin uskaltautui lopulta pieni, laiha, takkuinen ja reppana kisu, joka halusi urheasti ystävystyä kuninkaallisen seurueen kanssa.

Pikku-kisu oli varmaankin asustanut ainakin joskus jossain perheessä. Sen verran rohkea se oli. Ja ihan lähellä oli, ettei se hankkinut illan kuluessa uutta kotia itselleen. Kisun takut ja parit punkit poistanut Sanna alkoi kuitenkin pärskähdellä niin allergisesti, että päätimme porukalla vain toivoa, että kissa löytäisi takaisin omaan kotiinsa.

Rantaleikkien jälkeen Ritari päätti hieman kunnostaa pikkusaunan terassia ja takutteli uudella vasarallaan nauloja. Ja kuten yleensä, Kuningas päätti tehdä samoin. Kun Ritari sitten päätyi käyttämään ruuvinväännintä, halusi Kuningaskin tehdä samoin. Näin oli siis pojista mukavaa saada yksi yhteinen työkalupaksi!

Yksi juttu, jonka Kuningas kuitenkin tekee aina itsenäisesti ja vähän eri tavoin kuin Ritari, on ruokailu. Esimerkiksi lounaaksi tarjolla ollutta Kerimaan kermaista kukkakaalikeittoa Ritari söi kroissantin kera yhden lautasellisen. Kuningaskin söi ensin yhden, sitten hän söi toisen ja vaati lopulta vielä kolmannenkin lautasellisen. ”Keitto oli tosi hyvää”, todisti muukin hyla-ruokaa syönyt hoviväki.

Kuningas ja Ritari ovat selvästikin parhaat ystävät, tekevät yhdessä monenlaisia hommia ja enimmäkseen niin kuin tutussa lastenleikissäkin. Siinähän Kuningas käskee.

Ja nuo ihanat prinsessat pinkeissään...

… Sara ja Nea, leikkivät lähes samalla tavalla yhdessä kuin serkkupojat. Joskus prinsessoista isompi johtaa leikkiä, joskus pienempi, mutta kotona ja pihalla tehdään yleensä kaikki yhdessä.

Parina tarhapäivänä, jolloin pikkuprinsessalle oli ilmestynyt yksi näppylä poskeen ja pari massuun, oli pinsiinan jääminen kotiin. Tarhaleikkien sijaan mumskan kanssa sitten maalattiin, muovattiin, luettiin satuja ja koottiin palapelejä, pidettiin hauskaa eikä vesirokosta ollut minkäänlaista haittaa.

Prinsessat ovat myös vierailleet papan ja mumskan luona, olleet Ankkapuistossa, pelanneet polttopalloa ja hakeneet kirjastosta luettavaa. Viimeksi lainattiin Risto Räppääjä ja sitkeä finni. Enpä ole vielä sitä lukenut, mutta listalla on...

Yhtenä päivänä mumska pääsi myös edustamaan prinsessojen sukua päiväkodin kevättapahtumaan. Olin siellä Saran vieraana ja Sara huolehti mumskasta tosi hienosti: ensin käytiin jumppatiimissä, sitten piirustuspaikassa, sitten Sara maalasi oman leppiskiven ja sai pinkin nenän ja liilat viikset pupukorvien seuraksi.

Päiväkodin pupu-, nalle- ja hiiriporukka lauloi ja leikki hienosti talven ja kevään aikana oppimiaan lauluja ja siinä joukossa mumskan prinsessa oli innolla mukana. Tilaisuuden lopuksi tarjottiin jätskit.

Ja hellekautta kun eletään, jätski on maistunut niin Ritarille, Kuninkaalle kuin Prinsessoillekin sekä heidän seurueilleen.

Miksiköhän joku lauloi, että ”on jäätelö hyvää, kun yksin syö”? Pakko sanoa, että porukassa se on paljon parempaa.

Isomummi muutti

Tieto muutosta tuli minulle torstai-iltapäivänä, jolloin terveyskeskuksen ”kuntoutusosastolta” soitettiin ja kerrottiin, että äidilleni on nyt löytynyt paikka vanhainkodista. Kerrottiin vielä, että sinne kannattaisi soitella ja että muutto on suunniteltu tehtäväksi huomenna, perjantaina kello 13.

Niin, olin tehnyt tk-henkilökunnan kehotuksesta hakemuksen Riihikotiin, jossa isomummi saisi oman, kodinomaisen huoneen ja hyvän hoidon. Sosiaalitäti sanoi ammattilaisten ryhmän pääyneen harkinnan jälkeen sellaiseen hoitoratkaisuun. Hyvä niin. Piti siis tehdä heti hakemus ja allekirjoittaa se äidin puolesta.

Hakemuksen tein 15. helmikuuta, jolloin samainen sosiaalitäti kertoi jonon olevan nyt lyhyt, vain 30 mummoa ja pappaa. Hän halusi ehdottomasti kertoa hakemuksesta myös isomummille, joka totesi uutisen kuultuaan yksikantaan, ettei halua vanhainkotiin, ”ei tästä minnekään”.

Sen jälkeen puhuimmekin aina vanhainkodin sijaan Riihikodista ja mahdollisuuksista esimerkiksi ulkoiluun: ”Jos sinne Riihikotiin joskus pääsisi...”

Talven lumet sulivat eikä Riihikotiasiasta kuulunut mitään. Mutta yhtäkkiä toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä alkoikin sitten tapahtua.

88-vuotiaalle muutto heti huomenna uuteen paikkaan on hurja uutinen, varsinkin kun hän joutui odottelemaan muuttoa Kerimäeltä Riihimäelle syyskuun lopulta tammikuun puoliväliin. Mutta nyt, perjantaina, isomummi puettiin hyvissä ajoin tuplavaatteisiin – ettei muuttomatkalla tulisi kylmä - ja kaikki mummin vähäiset tavarat sairaalabakteerin vuoksi tiukkoihin muovipusseihin. Invataksi tuli lopulta parin tunnin odottelun jälkeen ja toi hoidokin siistiin, avaraan ja asiallisenoloiseen Riihikodin Pellavaan.

”En mie tiiä missä nyt ollaan, mutta kyllä se siitä...”, isomummi kuittasi, ihmetteli seinälle asennettua isoa telkkaria ja käski ensitöikseen sammuttaa seinälampussa turhaan palavan valon.

Sitten tuli Mari, isomummin omahoitaja, punatukkainen ja pirteä. Mari esittäytyi ja toivotti uuden asukkaan uuteen kotiinsa tervetulleeksi ja taisi ihan ensitapaamisella voittaa isomummin luottamuksen.

Tuo luottamus taitaa olla vähintäänkin yhtä tärkeää kuin hyvä hoito, kun ajattelee ihmistä, joka on loppuelämäkseen sidottu sänkyyn ja täysin hoitajiensa armoilla. Toki sängyn yhteydessä on aina kutsunappi, mutta isomummi ei sitä liene kertaakaan käyttänyt. Tosin kerran hän kertoi apua huutaneensa, kun terkkarin sängyn jalkopää alkoi nousta päin otsaa...

Lauantaina, yhden nukutun yön jälkeen, koputin jännityksellä Pellavan erityspotilaan ovelle. Siellähän meidän isomummi tietenkin oli ja - mikä parasta – hyvillä mielin: Ihan ensimmäiseksi minun piti tarkistaa, että vieläkin hyvinvoivalla äitienpäiväruusulla oli vettä. Seuraavaksi ripustettiin tyttärentyttärentyttären, pian viisivuotiaan Saran, piirustukset seinälle ja lopulta piti etsiä taas kadonnut kampa.

Isomummin huone näytti kauniilta ilta-auringon valossa ja sen viistosti korkea katto ja vaalea väritys tekivät siitä raikkaanoloisen. Vihreään sävytetyt verhotkin tuntuivat olevan juuri paikallaan siinä, missä olivat. ”Tämä on nyt minun kotini”, sanoi isomummi.