Yhden elämän loppu

Pappa tuli paikalle ja toi mukanaan verkostonsa ammattilaisia: tuli Rami keltaisen kaivinkoneensa kanssa ja tuli taitava puunkaataja, Riksun paras - kerrottiin. Alkoi Toivontien piharemppa, jolla saataisiin paikat peräkärryille ja viihtyisälle terassille, ehkä nykyistä viihtyisää vähän isommalle.

Keltainen kaivuri alkoi möyriä pihan nurkassa ja kaivaa esiin isoja kiviä tarkoituksena tasoittaa paikka, jonka pappa oli mitannut ja merkinnyt jo edellispäivänä.

Puunkaataja puki ylleen kypärän, turvavaljaat ja koukkukengät ja alkoi astella talon nurkalla vuosikymmeniä kasvaneeseen hoikahkoon, korkeaan koivuun. Ensiaskeleet menivät pitkin runkoa ja seuraavia ”varten” mies sahasi oksan kerrallaan kuin askelmiksi yläilmoihin. Työ ja yleneminen sujui vaivatta, vaikka selkäpuolella surisi kaiken aikaa veitsenterävä moottorisaha.

Pihakoivu oli korkea, paljon pitempi miksi se aluksi arvioitiin. Kaupungilta 

saadun kaatoluvan jälkeen se päätettiin kuitenkin poistaa paloina, ensin isot oksat, sitten latvus ja lopulta runko.

Oksat mätkähtelivät perjantaiaamuna rivakkaa tahtia nurmikolle ja lopulta parikymmenmetrinen latvus. Kun se lojui pitkin pituuttaan maassa, totesimme kuin kuorossa, ettei puu olisi mahtunut kaatumaan pihaan kokonaisena. Rungon alaosa oli nimittäin samanmittainen latvuksen kanssa. Ja kun tyvi jymähti maahan, herätti se arvoisensa huomion myös sisällä leikkivissä tyttärentyttärissä. Sen verran iso jysäys se oli.

Nyt pääsee päivä paistamaan ja kukat kukkimaan Toivontien pihalla. Maisema 

avartui hienosti. Koivun kaato oli hyvä ratkaisu, vaikkakin tämmöinen tunteellinen mumska vähän haikeana katsoikin oksien ja rungon rahtausta pois pihasta.

Toivontien koivu ei sentään herättänyt ihan samanlaisia tunteita kuin muutama vuosi Puhiksen pihasta kaadetut kaksi koivua. Ne olivat tuttuja pienimpiä oksankäkkäröitään myöten, sillä olin kuvaillut niitä lintuineen ja huuruineen kymmenisen vuotta. Ne olivat ehtymätön kohde tähtäillä elämää lehtien kätköissä, sitä elämää, jota harvoin ohimennen huomaa.

Puut piti kuitenkin kaataa siksi, että ne saattoivat olla jo lahoja ja myrskyllä vaarassa kaatua talon päälle. Jotain hyvää Puhiksenkin puiden kaadossa oli. Pääsin nimittäin perustamaan aurinkoisen kukkapenkin ihanine ruusuineen ja muine lajikkeineen, joita ei koivujen varjostamassa vanhassa pihassa voinut kasvattaa.

Mutta puut, nuo Kumelan koivut – ja vaikkapa aikoinaan Manta-myrskyn Savonlinnan kotipihalta kaatama ikimänty, joka kaatui kuin ensin arvokkaasti kumartaen, ovatkin aitoja luonnontuotteita, itsestään paikalle juurtuneita ja paikkansa valinneita. Sen vuoksi tunnen niitä kohtaan jonkinmoista kunnioitusta, kai sitä, minkä viisas vanhuskin joskus herättää. Elämän kovassa kilvassa ne ovat pärjänneet vuosikymmeniä, kestäneet tuulet ja tuiskut, kohdanneet kovan maailman, sen, johon sadoittain maasta puskevat pikkutaimet pyrkivät mukaan.

Katsokaas vain, pienenpieniä koivun- ja männyntaimia ovat pihat ja penkit täynnään. Myös keväällä Kerimaassa kitkiessäni annoin aika monelle mahdollisuuden kasvaa isoksi ja jätin lopullisen valinnan luonnon tehtäväksi.

Kahden talkoot

Koko kevään olen omakotipihattomana yrittänyt pysytellä kaukana puutarhamyymälöistä. Toivontiellä perkasin papan kanssa vähän, oikeastaan liian vähän, orapihlaja-aitaa ja koetin saada tunteen siitä, ettei puutarhaharrastus suinkaan ole pelkkää kukkasilla koreilua. Samoihin ajatuksiin tulin myös Kerimaan kitkentäreissulla.

Mutta, kun erehdyin ensin ostamaan ja sitten äitienpäivän aattona istuttamaan ihanat pinkit pikkuruusut, valkoiset marketat ja syvänvihreät muratit respan ovenpieliin, oli pakko antaa periksi. Ajatus, että kaupunkikeskustan kerrostalokin voisi saada kukkia ovelleen, oli kytenyt mielessä jo jonkin aikaa ja saanut jopa papan hyväksynnän.

Tänään sitten, juuri ennen lätkämatsia, pistimme pystyyn kahden talkoot, papan ja mumskan. Avaran kukkapihalta löytyi juuri oikeanlaisia punaisia ruusuja sekä marketat ja muratit niiden seuraksi. Nyt kaksi suurta kukkapurkkia ilahduttaa toivottavasti taloon tulijoita ja täältä lähtijöitäkin.

Tarkkana miehenä pappa putsasi vielä portinpylväät, joiden päällä oli varmasti muutaman vuoden pölyt. Ja minun tehtäväkseni jää kukkien kastelu, pieni vaiva, mutta iso ilo, tällaiselle kukkasiin hurahtaneelle.

Kukkuu - ainakin kuudesti

”Kukkuu, kukkuu, kukkuu...” Yksi, kaksi, kolme... kaikki tulevia vuosia, jotka käki kesän ensimmäisellä kuulemalla kertoo. No, ainakin viisi – tai ehkä enemmän. Alentunut kuuloni sekä ahkera kitkentä kyykyssä kunttamaalla saattoivat tehdä sen, että muutama vuosi jäi kuulematta. Kerimaan käki kukkui innolla ehkä kitkijän, maanantai-illan ja alkavan kesän kunniaksi.

Pääskynen pyrähti leveän räystään alle, kuikka kajautti Kannantakaiselta yksinäiseltä kuulostavan huutonsa ja telkkäpojat pistivät kisaksi tytöstään. Västäräkki tuli ihan viereeni, keikutteli pyrstöään niin, että oli ihan pakko sanoa sille ”moi”, ja sittenhän se lennähtikin pois.

Perhospelkääjänä ilahduin itsenikin yllättäen sitruunaperhosesta, joka seuraili touhujani päivän mittaan ilmestyen milloin mistäkin. Keltasiipi oli korrekti ja pysytteli riittävän matkan päässä minusta, samoin toinen vaaleampi, olisiko ollut lanttu-, kaali- tai naurisperhonen, enpä tiedä. Myös perhonen, jota olen tottunut sanomaan nokkosperhoseksi, liihotteli omia menojaan.

Kannantakaisen rannalla istuskellessani pienet sinisiivet, joita on Suomessa 17 eri lajia, lennähtivät vaiveron kukissa niin sukkelaan, etten tietenkään ehtinyt talven jäljiltä hitaaksi käyneissä kuvausyrityksissäni kunnolla edes tähtäämään niitä päin. Sinisiivet ovat suosikkejani. Ne ovat niin pieniä perhosia, etteivät varmasti voi tehdä pahaa näin suurelle mumskalle. Niiden seurassa osaan siis käyttäytyä sivistyneesti kuten kuuluukin.

Sen sijaan suruvaippa, jonka näin vain sivusilmällä, nostatti jo melkein hien otsalleni. Niitäkin siis on jo! Ja niitä nähdessäni alan aina ensin vilkuilla vaivihkaa pelastustietä – tai sitten huitoa oikein olan takaa.

Parin päivän kitkentäurakan aikana huomasin myös, että ripeimmät mustikat kukkivat jo ja että viime satokauden puolukoita oli vielä terassin viereiset varvut punaisenaan. Hyvä puolukkavuosi tarjosi

ilmeisesti eläimille niin paljon syötävää, ettei marjoja tarvinnut ihan pihapiiristä hakea.

Melkein hellelukemiin kivunnut lämpö ja kymmenkunta kottikärryllistä risuja ja rikkaruohoja pehmitti kitkijän niin, että välillä oli vähän pakko istahtaa ja katsella ympärille ja kuunnella tovi alkukesän aikaisin käynnistyvää ja myöhään iltaan jatkuvaa ulkoilmakonserttia.

Luonnon kuunteluun en ainakaan vielä apuvälineitä tarvitse, mutta katselussa kamera on kiva kaveri. Sen pitkällä putkella näkee paljon sellaista, joka muuten jäisi huomaamatta. Lisäksi moni asia näyttää kameran linssin läpi aivan erilaiselta kuin vahvojen miinusrillien läpi katsoen. Ja ilman pitkää putkeakin kamera on kaveri, joka ikuistaa näkymät, joiden kertomiseen sanat eivät riitä.

Mutta Kerimaassa kesä on jo niin pitkällä, että tervemenoa sinne lomailemaan!

Tämänkertaiseksi lopuksi linkki upealle sivustolle http://www.luontoportti.com/suomi/fi/. Sieltä voi hienosti kuvien ja kuvausten perusteella tunnistaa kasveja, lintuja, perhosia, kaloja ja sieniä, pitää omaa luontokalenteria ja oppia paljon uutta.

Pappa apuun!

Olemme juuri luopuneet kahdesta autosta, minun sympaattisesta Xufistani ja papan isosta Mersusta. Tilalle valittiin yhteisesti musta Citikka, jonka piti hyvin riittää kahden kaupunkikeskustan ytimessä elävän eläkeläisen tarpeisiin.

Näin tuumittiin, MUTTA nyt meillä on jo toinen ranskalaisperäinen ajoneuvo, turkoosi Renault Kangoo, ajoneuvo, jota pappa parhaillaan varustaa apuautoksi. Parkinsonia poteva pappa potee nimittäin tuon pirullisen taudin lisäksi ajoittain myös mielekkään tekemisen puutetta, mahdollisuutta tehdä omaa tahtiaan jotain, joka saa muitakin ihmisiä iloiseksi, ja jonka työn tulokset näkyvät.

Nyt pappa aikoo leikata nurmikoita, rahdata risuja pois pihojen nurkista ja sen semmoista, monenlaista, joka oikeuttaa asiakkaan saamaan kotitalousvähennyksen verotuksessa ja olemaan tyytyväinen työn tulokseen. Ihan ensimmäinen koemarkkinointi tuotti hyvän tuloksen ja tyytyväisen asiakkaan tyytyväisine vaimoineen. Tulevaisuus näyttää jatkon.

Papan mainoslause on: Pyydä pappa paikalle! Pyyntöjä voi osoittaa esim. sähköpostitse osoitteeseen teppopappatenkanen@gmail.com tai pirauttamalla papan turkoosiin puhelimeen, 0400 452356. Turkoosi on nyt papan väri, siis Rellun, kännykän ja työpaitojen väri, positiivinen, raikas ja sopii hyvin papan ruskettuneeseen ilmeeseen.

”Ihan mahtava!” totesi tyttärentytär Sara papan Rellun nähdessään. Ja hienoksihan sisarukset auton arvioivat, kun sen takaosaan pääsi kolmesta ovesta ja sisällä mahtui ihan seisomaankin. Ajoharjoituksiinsa tytöt halusivat ehdottomasti turvavyöt kiinni – ja sitten Kangoo pöristi iloisesti kohti uusia urakoita...

Pappa tarvittiin paikalle myös lauantaiaamun futisharjoituksiin ja sinnehän liikahti yllättäen myös mumska. Tunnetusti hyvänä ja monilajisena penkkiurheilijana mumska yllätti itsensäkin tykkäämällä halliharjoituksista ihan itsekin. Neppuli jaksoi kiitettävästi harkat loppuun saakka, Sappuli sen sijaan ilmoitti tykkäävänsä enemmän käsipallosta ja pyysi kesken jalisharkkojen papan haliapuun.

Mumskalle tuli kerralla selväksi, että jaliksesta tytöt eivät tykkää ollenkaan, varsinkin, kun kuulivat mumskan puhuvan haliksesta. Futis ja käsis ovat heidän lajejaan!

Käsiksestä sen verran vielä, että kakkosdivarissa noususta kamppailleen Riksun Dynamon paras huutosakki oli taatusti 3-v. Neppuli, kun joukkue lähes varmisti tasapelillä nousun ykköseen. Ja huutosakki oli tietenkin varustautunut asianmukaisin asustein: dy-dy-Dy-na-mo!

Hiirenkorvat – nyt!

Eilen satoi, tuuli ja satoi, ja sade sai aikaan sitä, mitä kevätsateelta eniten odotetaan. Sade siivosi pahimmat pölyt kaduilta ja puistoista, se virkisti talven jäljiltä kuivahtaneita nurmikoita ja sai hiirenkorvat pilkistämään koivujen pulleista silmuista.

Hyvin myöhäisiä hiirenkorvia maljakossa ennustaneet, palmusunnuntaina poimitut koivunoksat eivät onneksi olleet oikeassa (teksti 3.4.). Kaikissa koivuissa hiirenkorvat eivät vielä ole näkyvissä, mutta meidän karun kaupunkipihan vanhassa ja käkkäräisessä ovat.

Toivontiellä kesä tekee tuloaan vauhdilla: Sireenin silmut ovat suuret ja pulleat, liljat nousevat voimalla mustasta mullasta ja herukkapensaat ovat pian kukassa. Ja kummallista: vanhaan pihakottariin on jälleen ilmestynyt iloisenvärisiä orvokkeja!

Pikkukaupungin perinteinen vappu

Mieskuorolaulua leivosista, keväästä ja elämän ihanuudesta sekä serenadi naisille. Ne kajahtivat jälleen Riksun Graniitilla miehekkäästi ja vuosien kokemuksella. Paikallinen kuoro on musisoinut pitkään yhdessä ja kaipaisi ehkä mukaan nuortakin verta. Mutta aurinko paistoi, väkeä oli mukavasti – suurimmaksi osaksi samaa ikäluokkaa kuin laulajatkin. Tunnelma oli leppoisa ja jätskikioskin avajaiset kertoivat kesän lähestyvän vääjäämättä.

Päätimme papan kanssa käväistä seuraavaksi musiikkitalon mäellä, sillä sielläkin tapahtuu aina vappuna jotain (elävää musiikkia, simaa, munkkeja)...

Matkalla mäelle huomasimme, että Ankkapuistossa valmistautui vähäinen joukko lippuineen ja soittokuntineen työväen yhteiselle vappumarssille. Rityllä kaupungin kahdesta soittokunnasta juuri tämä punapukuinen oli kajauttanut ilmoille komeimmat marssit jo aikoja ennen Graniitin lauluja.

Rohkeana pidän naista, joka astui ylväästi aatteensa puolesta kulkueen kärkeen. Jäljessä tulivat soittokunta, lipunkantajat ja hyvin, hyvin vähäinen muu väki. Kummallista, että niin harva demari tai vasemmistoliittolainen tai Sak:n aktiivi vaivautui – vai pitäisikö sanoa rohkeni – mukaan marssille. Tässä kaupungissa kaikilla näillä on vahva panos päätöksenteossa ja virkakoneistossa ja myös vappumarsseilla vankat perinteet. Kulkue meni menojaan nopeasti loittonevan rummunpärinän sulautuessa muun liikenteen meluun.

Öllerinmäeltä ei ole kerrottavaksi kummempia, vain musiikkia, munkkeja ja simaa sekä muutama tuttu hauskan vapun toivotuksineen.

Citikalla pyörähdettiin Toivontiellä. Siellä saatiin halaukset tytöiltä sekä munkit ja simaa. Kiitos, hyvää oli.

Vappupallot seuraavat aikaa: nyt valittiin Angry Birds ja Hello Kitty

Hämeenkadulla, matkalla kotiin kummastutti mahtava väkijoukko. Se oli ryhmittynyt molemmin puolin katua, suurin osa aurinkoiselle puolelle, mutta myös varjoon. Onko Riksussa oikeasti näin paljon ihmisiä – siis tällaisia, kaikenikäisiä? Ja mitä nämä kaikki täällä tekevät? Odottavat selvästi jotakin, mutta mitä. Päätimme papan kanssa liittyä odottajien joukkoon. Parhaat aurinkopaikat löytyivät helposti oman kodin vastapäiseltä jalkakäytävältä.

Oli tosi hauskaa odottaa jotain, jota muutama tuhat vapunviettäjää piti odottamisenarvoisena. Odotusaika osoittautui pidemmäksi kuin aluksi arvioimme. Kelloliikkeen mainoskello näytti noin puolta päivää ja vasta ison viisarin loksahdettua tuntuvasti kaakon suuntaan alkoi pärinä. Ääni läheni ja voimistui ja ohitse alkoi virrata motskari toisensa jälkeen. Letkassa oli uusia ja komeita, oli vanhoja ja komeita ja sitten joitakin vähemmän komeita. Kaikki kuuluivat selvästi joukkoon ja jokainen sai kuitenkin olla oma itsensä.

Moottoripyörien jälkeen tulivat Amerikan autot, komeita nekin, hirvittävän suuria koslia, avoautoja, museoautoja, kiillotettuja, kromattuja, hauskoja. Sitten tuli kymmenittäin muita vappuajon autoja matkustajineen, joista osa oli hämmästyttävän uskollisia ajoneuvonsa aikakaudelle varusteineen, vaatetuksineen, kaikkineen.

Pitkänpitkän kulkueen loppupäässä tuli pienten autojen letka, tuli Rättäri, tuli Cortina ja Volkkari, tuli Volkkari, Volkkari ja ISI! Siinä kadun varressa katsellessa mieleen tuli telkkarimainos, jossa isi tuli töistä Volkkarilla kotiin – ja aina letkan viimeisenä.

Tätä paikallisen Hot Rod -yhdistyksen järjestämää vappuajoa sanotaan jo perinteiseksi. Se on uutta perinnettä ja kiinnostaa kansaa selvästi enemmän kuin vappuaamun rituaalit. Niin muuttuu maailma, Riksu ja vappuperinteet. Silti en soisi vappukulkueitten katoavan. 

Minun vappuuni kuuluvat ehdottomasti myös saloissa liehuvat suomenliput, aurinko ja laulettuina ”ilmassa leikkivät leivoset” sekä ensimmäisen kerran jo vuonna 1888 ranskankielisenä esitetty ”Kansainvälinen”.