Sunnuntainakin kurkia, joutsenia ja hurjaa kaakotusta

Sunnuntaina teimme Kytäjän reissun uudelleen uudella kokoonpanolla.

Kiikaroimme joutsenia useilla eri tulvapelloilla. Maisemassa oli selvästi vähemmän lunta kuin lauantaina, pari täysin vihreää peltoa ja jälleen muuttavia kurkia. Ja kaikkea säesti lintujen mahtava ääntely, kurkien kirkuna ja joutsenten komeat törähdykset.

Itse kuvittelin kuulevani selvästi kuinka muuttajat järjestäytyivät seuraavalle matkalleen, sopivat marssijärjestyksetä ja auran kärkeen sijoittuvasta johtajalinnusta... Ne sopivat varmasti myös seuraavasta levähdyspaikastaan, tämän tutun Kytäjän jälkeen.

Aurinko ja vähän kolakka tuuli jatkoivat lumien sulattelua ja kiirhetivät kevääntuloa koko päivän. Meidän grillikausi avattiin linturetken jälkeen Toivontien pihalla.

Tekniikka tökkii, mutta kurjet muuttavat

Ihana, keväinen aamupäivä. Ajetaan Kytäjälle ja ihmetellään, kun tienvierustalle on kasvanut kaunis koivikko. Koivikko jatkuu mutkankin takana, ja vesuroinnin jäljiltä on vielä näkyvillä muutama risukasa.

”Tämähän hakattiin ihan paljaaksi...”, muistelimme papan kanssa. Nii-in... 20 vuotta sitten! Ei kai?

Kyllä vain, pari vuosikymmentä on vierähtänyt ihan siivillä. Siitä on jo 13 vuotta, kun jätimme jäähyväiset koulutuspaikallemme Kytäjän Vanhankylän Harakkamäessä, ja parikymmentä vuotta, kun Kytäjällä hakattiin aukkoja mahtaviin metsiin. Parissakymmenessä vuodessa koivut kasvavat jo hentoiseksi metsäksi, koivikoksi, joka on pian lehtien puhkeamisen aikaan kauneimmillaan.

Kytäjän Vanhassakylässä on kuivaa. Golfkentät ikään kuin odottavat ensin kenttämestaria ja muita viheriöitten kunnostajia, mutta pian myös pelaajia. Vanhassakylässä ei siis ole ylimääräisiä lammikoita eikä myöskään muuttajia.

Tien vierustan lepät kukkivat pitkin norkoin ja kuusissa on käpysiä kurre-oravien herkuteltavaksi niin, että latvukset näyttävät melkein ruskeilta. On siis hyvä käpyvuosi. Ja jotenkin tuntuu, kuin pellontakainen metsänreuna vihertäisi jo hentoisesti.

Sitten iso parvi mustavariksia lehahti lentoon, kun ajelimme Kytäjoen pellolle nostattaman tulvajärven keskeltä. Vesillä oli myös iso joukko sorsia ja lokkeja. Toisella tulvan peittämällä pellolla oli myös yksinäinen joutsen.

Kytäjäntien tulvavedet ovat aika vähäiset moniin aiempiin vuosiin verrattuna. Niistä yhden ”rantapenkereellä” erottui kurkiparvi, jossa oli reilut parikymmentä yksilöä. Osa niistä kökötti paikoillaan ja osa oikoi pitkiä sääriään. Lähdin kävelemään pellon poikki lintuparvea kohti, nappasin pari kuvaa ja juuri, kun linnut nousivat ilmaan (vielä kaukana minusta), kamerani teki stopit eikä suostunut tarkentamaan, ei ottamaan kuvan kuvaa.

Kurkien ilmaan nousu ja järjestäytyminen matkalentoon oli komeaa katsottavaa, ikävää sikäli, että kainalossa oli pitkä putki, jonka avulla olisi ollut tarjolla tavan tallaajalle harvinaista herkkua. Tosibongarit lienevät kuvanneet niitä joka kevät.

Saappaat savessa ihmettelin vielä lintujen suunnattua matkansa kohti pohjoista kameran kummallista käytöstä: Ja sitten, kun kiurupariskunta liversi keväiset laulunsa ja lennähti yläpuolellani, Nikonin suljin sanoi raks, raks. Jotenkin karheasti se otti pari maisemakuvaa paikasta, jossa olin koko ajan ollut, sähkölinjan alla. Kotona kaupungissa kamera toimi kuin ei mitään häikkää olisi koskaan ollutkaan!

Mutta kaikkeahan ei tietenkään tarvitse kuvin todistaakaan. Mielikuva korkeutta suoraan yläpuolellani ottaneesta kurkiparvesta on komea ja kevään ensimmäisestä sitruunaperhosesta keväinen.

Kotipihalla, Riksun downtownissa, kukki asfaltin reunalla iloisen aurinkoinen leskenlehti.

Sirkus kävi Riksussa

Kauniita naisia ja komeita miehiä, urheita ja rohkeita ammattilaisia kaikki, taitava taskuvaras ja naurettavan hauskat klovnit, neljä kamelia, hevosia, hupaisa pikkuponi ja rautahermoinen ampuja sädehtivällä kiilteellä ja värivalojen välkkeellä kuorrutettuina upean orkesterimusiikin säestyksellä tuli ja valloitti yleisönsä. Se oli kotimainen, mutta samalla hyvin kansainvälinen, Sirkus Finlandia.

Se tuli Riksuun maanantaisen Turengin esityksen jälkeen, pystytti toistatuhatta istumapaikkaa sisältävän telttansa ja järjesti kaupungissa kaksi näytöstä. Sirkuslaiset, yhteensä noin sata taiteilijaa, muusikkoa sekä teknistä ja avustavaa henkilöä tulivat kimpsuineen, kampsuineen ja pyörien päällä kulkevine koteineen Peltosaareen, jäähallin vierelle, lumen sulamisvesien pehmentämälle kentälle.

Kiertäminen ja säistä piittaamattomuus kuuluu varmasti sirkuslaisten 

ammattitaitoon. Sirkus onkin aina varma kevään merkki.

Suuren teltan kätköistä ilmestyi illan aikana pyöreälle estradille toinen toistaan notkeampia ja voimakkaampia naisia ja miehiä, ne isot kamelit ja yllättäen esiin taiottu koirasusikin. Paitsi komeaa ja äänekästä, illan ohjelma oli myös hauska ja ajoittain henkeäsalpaavan jännittävä. Mahtoiko nuoralla korkeuksissa kävellyt Ramon tehdä kiepin vaijerin ympäri tarkoituksella vai tosiaan vahingossa? 

Me kaikki kuitenkin vetäisimme syvään henkeä ja olimme aidosti iloisia, kun mies palasi pienelle parvelleen ja jatkoi esitystä – seuraavaksi puujaloilla nuoralla taiteillen.

Sirkuksen jännimmät jutut olivat ihan muuta kuin hattara ja keppikarkit. Tyttärentyttäristä Sara, 5 v., piti ehdottomasti parhaana taljajousitaituria, tamperelaislähtöistä Aleksi Martinia, ja Nea, 3 v., Jose Michel -klovneja, jotka osasivat paitsi soittaa, myös läträtä veden kanssa ja lisäksi hauskuuttaa meitä omalla äidinkielellämme niin, että tarjolla oli myös hauskaa sanasoppaa. 

Itse ihastelin kolmannen polven sirkustaiteilijan, Melanie Chyn taiteilua mahtava moottoripyörä kumppaninaan. Melanie on sirkustirehtöörin kertoman mukaan saanut sukunsa perintönä sveitsiläisen tarkkuuden, italialaisen temperamentin ja kiinalaisen taidokkuuden.

Sirkus Finlandia pyrkii sekin pysymään saman suvun estradina. Se perustettiin huhtikuussa 1976 ja on siirtynyt pari vuotta sitten isältä pojalle. Sirkuskaravaani matkaa Suomessa kauden aikana yli 8000

kilometriä, ja iso teltta pystytetään ja puretaan vuosittain 120 kertaa.

Illan juontaja, Timo-Taikurina tunnettu Timo Kulmakko kiitteli aktiivista ja runsasta yleisöä: ”Kiitos, että olette täällä. Sen vuoksi mekin voimme olla täällä.” Meitä oli onneksi aika monta, ja toivottavasti seuraavillakin paikkakunnilla, Orimattilassa, Nastolassa, Kouvolassa, Inkeroisissa, Kotkassa..., väkeä riittää. Vain se varmistaa, että sirkus tulee kaupunkiin myös ensi vuonna.

Kouvolassa on hyvä juhlistaa Sirkus Finlandian areenan äärellä maailman sirkuspäivää; sitä vietetään 20. huhtikuuta. Tervemenoa!

Voi, ihanat pojanpojat!

Pojanpojat, Elias ja Niklas, tulivat perjantai-iltana ja samalla koko talo täyttyi iloisesta pulinasta, pienistä askelista ja autoista. Aasi-Ihaa sai rajut halit ja mummikin hentoiset. Pitkän matkan Pohjanmaalta Riksuun matkanneet pojat jaksoivat ja jaksoivat leikkiä, kunnes iltasatu tuuditti pikkumiehet unten maille.

Papan lauantain aamiaiseksi tarjoama hedelmäsalaatti ja telkkarin prätkähiiret saivat kaksikon tuijottamaan hievahtamatta seikkailua. Sen päätyttyä esiin otettiin taas isin leikeistä tutut pikkuautot, kuormurit, traktorit ja peräkärryt, lähes kaikki hyväkuntoisina ja ihmeen ihanina aarteina noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Poikien leikeissä autojen jo historialliset vuosimallit eivät menoa haitanneet eikä sekään, ettei niitä ole brändätty millään nykyajan suosikkihahmoilla.

Pienten pojanpoikien reissu Riksussa mummin ja papan luona kesti perjantai-illasta sunnuntaihin puoleen päivään. Vaikka visiitti oli lyhyt, tutustuimme kuitenkin taas hyvin toisiimme. Juttu jatkui sujuvasti siitä, mihin se tammikuussa jäi. Ja vielä niin, että Niklaksen kanssa saattoi keskustella melkein mistä vain. Eliaksen kanssa avuksi otettiin vielä rivakasti myös kehon kieli.

Pojanpoikien visiittiin on jo perinteisesti kuulunut riemukas serkkutapaaminen tyttärentytärten kanssa.

Heureka!

Kolme päivää näkymäni oli lähinnä ylläoleva. Ihan jännittävä kuvakulma, mutta kun lasin sisältö oli aina vain keltaista jaffaa joko vajaampana tai täydempänä, alkoi ajatus kaurapuurostakin tuntua herkullisen houkuttelevalta…

Norovirus – tai joku vastaava, jonka oireet kyllä hyvin sopivat tuon mainitun viruksen onomatopoeettiseksi ilmentymäksi, vei mummolta voimat uskomattoman totaalisesti. (Onomatopoeettinen – siis ääntä muistuttava tai jäljittelevä sana, josta esimerkkejä vanhassa psykan oppikirjassa olivat mielessäni pyöreän valuvaksi kuvittelemani malumma ja terävän kulmikas takete.) Olo oli niin voimaton, ettei edes harvarivinen ja erillisiä ajatuksia sisältävä Eeva Kilven Kuolinsiivous jaksanut innostaa lukemaan; saati sitten ajattelemaan…

Mutta sitten lähestyi torstai, torstai, jolloin oli sovittu reissu Heurekaan, Tikkurilaan maalitehtaan vieressä sijaitsevaan suomalaiseen tiedekeskukseen. Vähän olivat pikkutytöt ennen matkaa miettineet, että mitä ihmettä kivaa moisessa paikassa olisi. Mutta jo parkkipaikalta taloon kävellessä ihailtiin valtaisaa sorsaparvea, jonka kevätpukuiset yksilöt kaakottivat ja sukeltelivat innokkaasti vähäisessä Vantaanjoen uomassa. Sara tiesi, että ruskea-valkoinen on tyttö ja vihreäpäinen poika.

Tiedekeskus osoittautui heti lapsi-, mummo- ja pappaystävälliseksi paikaksi. Mummi ja pappa saivat omat rannekkeensa samalla hinnalla kuin lapset, ja lapset puolestaan iloitsivat naistenhuoneen eri tasossa olevista käsienpesualtaista. Tuntui, että pienetkin lapset ja isovanhemmat ovat taloon tervetulleita.

Heurekan klassikkokohteet, erilaiset hämmästyttävät fysiikan ilmiöt, olivat kuin juttuja taikurin hatusta: siellä oli lentävä matto, oli auto, jonka tytöt nostivat ilmaan, oli suora keppi, joka kiepsahti kätevästi kippurasta uomasta, oli fakiirin piikkimatto ja eri tavoin kummasti vieriviä palloja, oli maapallo kymmenine kielineen ja oli näkymiä avaruudesta; ihan ihmetyksiä aikuisillekin.

Pienten tyttöjen kanssa emme kuitenkaan tohtineet mennä Body Words -näyttelyyn. Sen sijaan ruuansulatuksesta kertova näyttely, Suolistossa suhisee, oli luurankoineen ja pitkänpitkäksi venyvine peräsuolineen hauska - kuten luvattiinkin. Makeimmat naurut meidän porukassa sai kuitenkin aikaan peiliseinäke, jossa vastapäiset istujat ”sekoittuivat toisiinsa”.

Itse ihastuin eniten klassikkonäyttelyn kohteeseen, jossa Helene Schjerfbeckin omakuvien sarja kuvaa vääjäämättömästi naisen vanhenemista. Helenen omakuvat kertovat 1878 vuoden nuorehkon naisen kuvasta lähtien hänen vanhenemisestaan lähes kuolemaan saakka, viimeiseen omakuvaan vuodelta 1945 – toki taiteilijan vapaudella kankaalle ikuistettuina. Hienoa oli huomata, että nuorena Helene kuvasi itseään ehkä epävarmasti, mutta kauniisti, vanhempana rujommaksi ja rumemmaksi, mutta vahvemmin ja varmemmin.

Vihdoinkin hiirenkorvat!

Pääsiäisestä päästyä, heti tiistaiaamuna, palmusunnuntaina maljakkoon asettelemani koivunoksat tuottivat iloisen yllätyksen: ensimmäinen pienenpieni, vihreä, hiirenkorva pilkotti oksien ja tulppaanien joukosta. Olin odottanut sitä jo monta päivää ja alkanut epäillä, että oksat olivatkin kuivia eivätkä enää ollenkaan hyödynnettävissä; olin nimittäin taittanut ne sähkölinjalta raivatuista puista.

Luonnossa hiirenkorvat ilmestyvät koivuihin samaan aikaan, kun puun norkot puhkeavat kukkaan ja siitepölykausi on pahimmillaan, useimmiten joskus vapun tienoissa. Nyt, jos vanha uskomus vuorokauden maljakossa vastaavan viikkoa luonnossa pitää paikkansa, ollaan vielä kaukana kesästä. Oksani ennustavat, että hiirenkorvat ilmestyvät puihin vasta kahdeksan viikon päästä, joskus touko-kesäkuun taitteessa.

Mutta kun kevät tulee aina keikkuen, saattaa kaakkoinen lämmin ilmavirtaus tehdä nopeastikin ihmeitä. Virallisesti kevät alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila nousee pysyvästi plussan puolelle, ja kesä, kun keskilämpötila on pysyvästi yli +10 astetta.

Epävirallisesti arvioituna kevättä on ilmassa: huomisen luvattiin jopa 6-8 lämpöastetta ja sunnuntaiksi satunnaisia lumikuuroja!

Ainakin kellot ovat jo kesäajassa, ja ehkä juuri siksi unihiekkaa tuntuu aamuisin olevan silmissä melkoisesti...