Hyvää vuotta 2014

Näin alkoi  meidän vuosi 2013 ...

Toivotaan uudesta vielä pikkuisen parempaa. 

Hyvää uutta vuotta!

Niklas tänään 5 v.

Onnitteluhalit 5-vuotiaalle Niklakselle, pojanpojalle, 330 kilometrin päähän.

Jouluaatto Toivontiellä...

... ei suinkaan mennyt pipariksi!

Se oli yhtä jännittävä ja iloinen kuin mitä Sara oli ennakkoon piirtänytkin.

Ensin juotiin glögiä ja naposteltiin pipareita ja odotettiin, sitten odotettiin ja odotettiin...  ja odotus palkittiin: Illan tärkein vieras saapui sisään iloisesti kolistellen. Oli kuulema tullut Jyväskylään saakka porolla, mutta joutunut loppumatkalla turvautumaan junakyytiin.

Pikkuhiljaa jutustellen joulupukki alkoi tuntua tutulta joulu-ukolta, joka tunsi tytöt heti nimeltä. 

Sen sijaan aikuisten nimissä oli ukolla kyllä hieman hakemista...

Aattoillan jatkomatkaa varten Neppuli ja Sappuli antoivat vieraalle eväiksi itse leivottuja pipareita.

Mukavaksi osoittautunut joulupukki ehdotti, että otettaisiin yhteiskuva. Ja niitähän näpsäistiin monta!

Vihdoin oli joululahjojen vuoro. Pukki tonttuineen oli ollut hyvin selvillä tyttöjen toiveista. 

Myös aikuisille oli tarjolla monta iloista ylläriä. Esimerkiksi pappa ja mumska saivat lahjaksi yhteensä lähes 2100 pienenpinetä kuviollista pahvinpalaa, jotka aiomme asetella lähiaikoina kolmeksi eri kuvaksi. Siinä sitä sitten tarvitaankin aikaa ja hermoja! Joten meidän kiireitä ei sovi pieneen aikaan ihmetellä lainkaan...

Lahjoja avatessa pappa paljasti vielä suuren joulusalaisuuden ikivanhoista joulupukeista. http://tepposakari.blogspot.fi/.

Vihdoin viimein tytöt pääsivät avaamaan joulupukin tuomia paketteja...

... ja upea joulupöytä täyttyi maittavista herkuista, suolaisista ja makeista.

Tytöt jatkoivat leikkejään... Saran ehdoton suosikkilahja oli Robinin uusi levy. Sen tahdittamana tanssittiin myös aattoillan tanssit. Boom kah...

Kotimatkallaan pappa ja mumska kävivät vielä viemässä kynttilätervedyksen niille rakkaille, jotka eivät enää päässeet mukaan viettämään yhteistä joulujuhlaa.

Hyvää joulua

Tällainen joulu tällä kertaa...

Pikkuinen joulu pikkumiesten kanssa

Vietimme eilen, Tuomaksen päivänä, pikkujoulua Jyväskylässä pojanpoikien, Niklaksen ja Eliaksen, kanssa. Jännää oli tietenkin pakettien avaaminen, arvailu mitä niistä ilmestyy ja pelien pelaaminen, kirjojen lukeminen ja kuuntelu sekä karkeilla herkuttelu. Mutta hauskinta oli päästä pulkkamäkeen!

Vähäinen lumi nurmikolla sopivan kaltevassa paikassa tuotti riemastuttavat laskut: vauhdilla alas ja kipittäen ylös, taas alas ja taas ylös... monta, monta kertaa... Onneksi pulkkamäessä oltiin jo eilen, sillä eilisiltainen ja koko yön jatkunut sade olisi kai tehnyt koko riemusta tänään mahdottoman.

Tänään juhlittiin vielä piakkoin tulevia Niklaksen 5-vuotissynttäreitä. Melkein synttärisankari suhtautui ajatukseen oikein suopeasti, sillä tarhassakin oli jo juhlittu joululoman aikana syntymäpäiviään viettäviä.

Juhlan kunniaksi pelattiin kierros Hoppsan-peliä. Ja kyllä yhdessä pelaaminen aina kannattaa. Se opettaa meille kaikille elämän raadollisia realiteetteja; se opettaa osallistumaan porukan peliin, yrittämään, voittamaan ja häviämäänkin. Ja opetuksista tärkein lienee, ettei aina voi voittaa.

Pieni joulu oli mumskalle ja papalle iso ilo.  

Joulumieltä

Posti on tuonut meille tällä viikolla joulutervehdyksiä. Kiitos kaikille niitä lähettäneille.

Viesteistä kaksi riemastutti mumskaa eniten: pojanpojilta tullut sinipohjainen jouluseimikortti ja tyttärentyttäriltä tullut pullea joulupossu! Niin jouluisia molemmat. Kiitos ahkerille askartelijoille!

Täysikuu tänään

Aamun aikainen kurkistelija meidän ikkunasta kuvattuna.

Ursan mukaan tänään täysikuu klo 11.28, ikä 14 päivää.

Joulu yllättää aina

Siinä se on ollut kalenterissa vuoden alusta asti. Siinä se oli viime vuonnakin ja kaikkina edellisinä: Aatami, Eeva, 24. joulukuuta, H-hetki – siis jouluaatto. 25.12. joulupäivä eikä kenenkään nimppareita, 26.12. Tapaninpäivä, jolloin Teppokin juhlii nimeään.

”Joulu tulla jollottaa”, sanoi vanha kansa. Vähän sama tunne oli lokakuun lopussa, kun ensimmäiset joulujutut ilmestyivät markkinoille. Silloin juhlaan oli vielä ikuisuus, mutta siitä ovat päivät lyhenneet ja pikkuhiljaa kuluneet toinen toisensa perään. Ikkunan alta ovat marssineet kymmenet joulupukit mieslaulajien kulkueessa ja ihan naapurissa, kirkonmäellä, on jo laulettu kauneimmat joululaulut. Nyt joulu on jo ”ovella”.

Mumskan elämässä luulisi olevan hyvää aikaa järjestää asiat niin, ettei joulukiireistä tarvitsisi edes nähdä unta, mutta eipä siinä niin käynyt. Ei tule tämäkään joulu pikkuhiljaa jouluaskareista nautiskellen joululaulujen hiljaa soidessa. Ei.

Ensimmäiset tosikiireet pukkasivat päälle, kun kokosin kullekin lapsenlapselle ”muutamat” kuvat kirjoiksi kuluneen vuoden otoksista. Siinä painoivat päälle valmistajan aikataulut, joiden mukaan kirjat ovat varmasti valmiit jouluksi. Ja jo vanhastaan hyväksi koettu stressi piiskasi töihin niin, että viimeisin kuvakooste läksi bitteinä verstaalle kymmenen minuuttia ennen määräajan päättymistä, klo 23.50. Nyt pitää vain jännittää, että posti hoitaa osuutensa.

Sitäkin ennen piti saada neulomukset valmiiksi, jotta jäisi hyvää aikaa ommella ja viimeistellä tenavien villaiset ja vain vähän kiinnostavat lahjat. Kumma kyllä, kaikki kappaleet ovat jo nyt koossa ja odottavat paketoimista. Niihin paketteihin pitää vielä keksiä jotain lahjansaajia itseäänkin kiinnostavaa sisältöä, joten ei kaikki ole valmista...

Ensimmäisen kerran muistini mukaan sain tällä kertaa joulukortit postiin niin, että ne läksivät joulumerkin hinnalla. Vielä ei kuitenkaan ole mitään leivottuna, ei siivottuna eikä edes ruokalistaa joulun kotipäiviksi.

Jotenkin, kun joulun on joutunut vuosikausia tekaisemaan parissa päivässä, tuntuu tosi kummalliselta, että aikaa on vielä viikko... Tämän viikon aikana on toki tarkoitus papan kanssa käydä tervehtimässä pojanpoikia ja viettää heidän kanssaan pikkujoulua, mikä varmasti viimeistään Tuomaksen päivänä virittää meidät aitoon joulutunnelmaan.

Meille joulu tulee oikeasti vasta aattona, jolloin koristellaan kuusi, kuunnellaan joulurauhan julistus ja maistellaan oikeaa joulupuuroa.

Saattaa hyvinkin olla, että tämä joulu on viimeinen joulu, jota vietämme vielä lapsenuskoisesti jännityksellä pukkia odottaen. Tyttärentytär, 5 ja puoli v., nimittäin totesi ostosreissulla, että pukki on täyttä legendaa. Me muut, mumska, tytär ja tyttärentytär, pian 4 v., tyrmäsimme tietenkin moisen ajatuksen täysin. Mutta kytemään se jäi...

Kahden kynttilän päivä

Sytytän taas itsenäisyyspäivänä kaksi kynttilää ikkunalaudalle – kuten olen tehnyt jo vuosia, aina, kun olen ollut kotona. Useimpina vuosina olen ollut, sillä se papan parempi Lapin lomaviikko osui yleensä aina itsenäisyyspäiväviikolle. Sen vuoksi olen viettänyt useimmat itsenäisyyspäivät itsenäisesti, yksikseni ja monta vuotta yhdessä ystäväni Rusina-koiran kanssa.

Sen suurempia traditioita ei siis meidän perheessämme itsenäisyyden kunniaksi ole. Toki olen seurannut jo teinivuosista lähtien Linnan juhlat – ja erityisesti juhlapukujen kavalkadin. Toimittajavuosina telkkarista saattoi lisäksi bongata joukon tuttuja julkkiksiakin.

Paraatia olen seurannut silloin, kun se osui kotikaupunkiin tai telkkarin ruudulle. Edvin Laineen vaikuttavan Tuntemattoman sotilaan olen uskollisesti kerrannut vuosi toisensa jälkeen. En tosin koskaan neuleiltani niin tarkkaan syventyen kuin pappa, joka siteeraa niin kannakselaista Rokkaa kuin turkkulaista Hietastakin kuin vettä vaan. Ja siinä samassa menee Lahtiset nahkurin orsineen, kommunisti Lahtiset, sotahullut Lehdot sun muut.

Itsenäisyyspäivä on ollut minulle aina tärkeä päivä. Sitä olivat aikoinaan hankkimassa niin isä kuin papan isäkin parhaina nuoruusvuosinaan. Ehkä sen vuoksi meillä kotona itsenäisyyttä juhlistettiin aina kynttilöin, jotka sytytettiin jokaiselle ikkunalle tasan kello kuusi illalla, silloin, kun Repolan sahalla tervapadat syttyivät komeaan loimuun. Kun kynttilät sytytettiin, sammutettiin valot, oli juhlavan hiljaista ja herkkää. Herkkää oli myös, että ukki, isäni, vielä viimeisinä vuosinaankin jaksoi seistä tuulessa ja viimassakin oman osuutensa kunniavartiossa sankarihaudoilla.

Oma merkittävin itsenäisyyspäiväroolini osuu vuodelle 1957, jolloin Suomi juhli 40-vuotista olemassaoloaan. Olin silloin lippuvartion pieni, kansallispukuinen tyttö koulun juhlassa. Lippua kantoi miesopettaja ja toisella puolella airueena oli minunkokoiseni poika. Roolini oli siis saattaa lippu näyttämölle ja sieltä pois ja istua juhlan ajan penkkirivin päässä opettajien vieressä.

Siitä juhlasta tähän päivään on kulunut enemmän aikaa kuin Suomen itsenäistymisestä, vuodesta 1917, tuohon juhlaan. Sodan päättymisestä, vuoden -44 syyskuusta, aikaa oli kulunut vain vaivaiset 13 vuotta. Vuonna -57 Suomi oli juuri selviytynyt raskaista sotakorvauksista ja yhteiskunnan infra vaati kovaa jälleenrakennustyötä. Mutta elettiin silloinkin.

Kun näinä päivinä ollaan niin kovin huolestuneita Suomen Pisa-tuloksista, valtion ja kuntien taloudesta, kestävyysvajeesta, EU-säädösten noudattamisesta ja ties mistä, on hyvä tunnustaa, että taisi sittenkin olla ainakin pieni lottovoitto syntyä Suomeen – aikana, jolloin lotosta ei vielä ollut tietoakaan.

Sytytän siis tästä kaikesta kiitollisena kotimme ikkunalle tänäänkin kaksi kynttilää.

Saattomatkalla

Saattelimme tänään papan Esa-veljen viimeiselle matkalleen.

Mieleen palautui vanha tuttu tankaruno:

"Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen
Otat sen kämmenelle
Kummeksit: onko sitä?"

Tsurayuki kirjassa Kuuntelen vieras,
suom. Tuomas Anhava

Lumen ja valon lumoava Lappi

Kaamosaika alkaa Inarissa virallisesti ensi viikolla. Tammikuun 8. päivään saakka aurinko ei nouse siellä lainkaan; vuorokaudessa on vain yksi hellyttävä, nelituntinen hämärä. Muuten on pimeää ja sen keskellä vain ihania valonpilkahduksia, taivaalla tuikkivia tähtiä, kuun ja lumen valoa, leiskuvia revontulia...

Kävimme Saariselällä, Ivalossa ja Inarissa katsastamassa vähän esimakua kaamoksesta. Parinkymmenen asteen pakkasessa taivaalla tuikkivat tutut tähtikuviot Otava, Orion, Kassiopeija ja Seulaset. Kuu oli melkein kokonainen, vain yhdestä kulmasta vähän nirhaistu, ja Linnunrata säkenöivän kirkas kuten kaiken peittävä lumihankikin.

Aamuisin aurinko nousi ja värjäsi taivaanrannan ruusunpunaiseksi. Ja juuri kun olin ajatellut, että kohta päivä on kirkkaimmillaan, aurinko alkoikin jo vajota horisonttiin ja kirjoa ympäristöä vuoroin punaiseksi, kullan kimaltavaksi, liilaksi ja syvän siniseksi, sanoinkuvaamattoman kauniiksi lumiseksi satumaaksi.

Yhtenä yönä Kiilopään laella leiskahtelivat myös hentoiset revontulet, vaikka mittareiden mukaan todennäköisyys nähdä ne olikin vähäinen. Meidän porukka ja parikymmentä japanilaisturistia uhmasi silloin hyytävää viimaa ja ihasteli taivaallista näytelmää. Sisällä huipun ravintolassa sen sijaan oli lämmintä, jazzia ja hyvää ruokaa.

Hieno revontulinäytelmä sisätiloissa oli tarjolla myös Inarin saamelaismuseossa, Siidassa, jonka vuodenkiertoon liittyvä perusnäyttelykin oli upeaa katsottavaa; samoin valokuvat Pekka Sammallahden arktisista mielenmaisemista.

Maisemia kuvasin runsaan tuhannen kilometrin mittaisilla meno- ja tulomatkoilla vaihtelevasti Citikan etu- ja takapenkiltä. Ja maltoinpa osan matkaa keskittyä vain niiden ihailuun. Minulle vaikuttavinta reissussa oli huomata valon lumoava vaikutus, sillä Lapissa lumen ja valon liitto toimii lahjomattomasti.

Hiihtäjille hyvät ensilumen ladut tarjosivat lisäksi aivan erityisiä elämyksiä. Sannalle ja Tuomakselle peräti kuudenkymmenen kilometrin matkalta neljässä päivässä!

Luvassa lunta, pakkasta ja runsaat 1000 km tietä pohjoiseen

Syvällä kaappien kätköissä olleet hiihtokamppeet, sukset ja sauvat, jotka luulin jo luovuttaneeni muille, sekä uudenuutukaiset pipo, kaulaliina ja toppatakki ovat valmiina pakattaviksi pieneen matkalaukkuun, isoon urheilukassiin ja osa sellaisinaan Citikkaan. Tarkoitus on lähteä ensilumille, Lappiin.

Ja ensilumille mennäänkin – joko hiihtämään – tai vain olemaan. Edellisestä hiihtokerrastani on kulunut jo muutama vuosi, sillä tapoihini ei kuulu hiihdellä etelän ruuhkaladuilla. Kun tarkkaan muistelen, taisin viimeksi sivakoida Levillä.

Viime syystalven Levin reissulla se ei kuitenkaan ollut. Liikenne laduilla oli siellä niin vilkasta, etten tohtinut mennä suomalaisten ja monien muunmaalaistenkaan kilpaurheilijoiden tukkeeksi baanalle. Ihan mukavaa oli vain kuljeskella kaamoshämärässä kylässä, joka oli juuri heräilemässä sesonkiin, kuvata pappaa suksineen starttipaikalla, etsiskellä mielenkiintoisia kuvakulmia kovasti keskieurooppalaistuneesta lomakeskuksesta ja ihan vaan ihania maisemia tunturista.

Vähän erilaista Lappia ja maisemaa on odotettavissa idän suunnalla, Saariselällä. Siellä on latuja valmiina jo 35 kilometriä ja latukameran kertoman mukaan tänäänkin jo 678 hiihtäjää ja tällä viimeisellä tunnillakin (klo 21-22) yksi sitkeä sivakoija. Pakkasta on kuusi astetta, lähipäivinä sitäkin runsaammin.

Saariselän lisäksi reissun kohteita ovat ainakin Rovaniemi pikaisesti katsastaen ja jo entuudestaan hyväksi havaittu Inarin Siida, jota paikalliset markkinoivat ikkunana saamelaiseen kulttuuriin ja pohjoiseen luontoon. Innolla odotan siellä näytteillä olevia ”arktisia mielenmaisemia”. Odotan myös näkeväni leiskuvia revontulia, poroja, lumisia, käkkäräisiä puita ja kaamosta värittäviä sinisiä hetkiä.

Sinne siis tie vie, reilut tuhat kilometriä ylämäkeä Pohjoiseen.  

Isien ketju

Kosti, Aulis, Teppo, Tuomas – ukki, isä, aviomies, poika – isiä kaikki.

Kosti, isäni isä, minulle ukki, herrasmies klassisine lierihattuineen ja kävelykeppeineen astelee muistoissani arvokkaasti Joensuun katuja, tervehtii kohteliaasti vastaantulijoita ja tuntee melkein kaikki – ainakin aikuiset.

Ukki oli minusta vähän pelottava vanha herra, jolle piti joulu- ja kesälomien alkaessa käydä näyttämässä todistus ja saada siitä kiitokset. Ukin luona nautittiin myös serkkujen kanssa monet jouluillalliset, syötiin kilpaa taloudenhoitajan vadille väärin päin asettelemaa kinkkua ja vähintään kahta laatua täytekakkua ja jätettiin aina lipeäkala väliin. Ukki oli liikemies, joka toimitti lähiseudun kauppoihin valtavia, pyöreitä tahkojuustoja, appelsiineja ja banaaneita...

Isäni Aulis, lasteni ukki ja lastenlasteni tarinoissa isoukki, oli nimensä veroinen mies, avulias ja aina valmiina auttamaan kaikkia. Minä olin isän silmäterä, ”Repuna”, jolle isä olisi tuonut tähdenkin taivaalta, jos se vain olisi ollut mahdollista. Isänsä tavoin hän oli karjalainen kauppa- ja herrasmies kiireestä kantapäähän ja hänkin taisi tuntea melkein kaikki kaupunkilaiset.

Isä oli sodan nuorena kokenut ja sota jätti vääjäämättä jälkensä häneen. Viimeinen juhla, johon hän osallistui vain viikkoa ennen kuolemaansa, oli valtakunnallinen veteraanijuhla. Toukokuun viidentenä, vuonna 2000 olin saattamassa isää ”tuonilmaisiin” kiitollisena yhteisistä vuosista ja myöhemmistä tapaamisistamme. Vasta itsekin mummina olen oivaltanut, kuinka tärkeitä vierailumme ukin ja mummin luokse olivat – ja tärkeimpiä kaikista lastenlasten näkemiset.

Teppo, puolisoni, nykyisin pappana eniten kutsuttu, on poikani ja tyttäreni isä ja nykyisin myös kahden pojanpojan ja kahden tyttärentyttären pappa, oman isänsä mukaisesti nimettynä. Tässä isien ketjussa nuorin on Tuomas, Niklaksen ja Eliaksen isi.

Hyvää, ansaittua isänpäivää Tepolle, Tuomakselle sekä vävypoika-Villelle ja lämpöiset ajatukset isänpäiväkynttilöin isille, jotka olivat aikaisempia lenkkejä tässä sukupolvien ketjussa.

Tähän ketjuun on hieno kuulua. Sen todistavat myös papan kanssa päivää juhlineet lastenlapset.

Piece of cake

1008 pientä palaa, runsas viikko aikaa mukaan lukien yötuntejakin - toki kokonainen ”vapaapäivä” jossain välissä - hermoja repivää etsintää, sitkeyttä, periksi antamattomuutta, muotojen hahmottamista, värisilmää, hyvää valoa sekä rutkasti löytämisen ja onnistumisen iloa tarjosi meille tatuoitu nainen.

Ostin tuon halvan, hinta-laatu -suhteeltaan todella edullisen ja upean naisen tukevassa pahvilaatikossa Lidlistä leivänostomatkalla 4,95 eurolla. Sitä ennen olimme puhuneet papan kanssa, että saattaisi olla vänkää yrittää koota yhdessä joku komea palapeli. Sen hankkiminen jäi minun tehtäväkseni.

Edellisen kerran koetimme koota isoa kuvaa Forssan vuosina, joskus seitkytluvulla. Kuvan aihetta en muista, mutta sen muistan, että peli oli ns. viittä vaille valmis, kun lastemme serkkupoika kyläreissulla löysi keskeneräisen teoksemme ja ryhtyi napsimaan palan sieltä, toisen täältä – lattialle! Me tietenkin sanoimme poikaa toruville vanhemmille, ettei se mitään. Mutta ihan oikeasti kyllä se...

Tämän kuvan naisesta selkään tatuoitune ruusuineen ja luurankokäsineen ajattelimme saada kootuksi parahiksi halloweeniksi. Ihan emme siinä onnistuneet, sillä pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina ruusua pitelevä luurankokäsi oli vielä palasina. Sitten tuli tytär ja sanoi, että ”katos, ootte saaneet tuon jo melkein valmiiksi”, istahti kuvan vierelle ja asetteli loppupalat jouhevasti paikoilleen.

Palapelin kokoamisen aloitimme lajittelemalla ensin sen palat, joita oli valmistajan ilmoituksen mukaan teknisistä syistä tuhannen sijaan 1008. Laadultaan peli on italialaista huippulaatua, laadukasta painotyötä ja hyvin leikattu. Värisävyjä siinä riittää uskomattoman paljon ja ne erottuvat toisistaan vain eriomaisen hyvässä valaistuksessa.

Noin viikon mittaisesta erilaisten ”enkeleitten, mohlo-, pikku- ja kenopäiden, herttajalkojen ja isojen palojen” etsiskelystä ja tirkistelystä jäi hyvä mieli. Vaikka välillä tuntui, että ”serkkupoika” oli taas käynyt napsimassa paloja piiloon ja että oikean muodon löytäminen olisi mahdotonta, osoittautui sitkeys ja kärsivällisyys palkan veroiseksi. Kun oikein etsi, etsivä löysi ja löytämisen ilo oli suuri – lähes tuhatkertainen.

Ja kyseessä oli totinen urakka. Sen todistaa myös palapelin valmistajan laatikkoon painama teksti: ”Pelejä koskevien Euroopan unionin direktiivien mukaisesti palapeliä, jossa on yli 500 palaa, ei voida pitää leikkikaluna”.

Citysieniä meidän pihalta

Pihan pienessä vihreässä nurkassa kasvaa tällaisia. Enpä söisi suurimmassa nälässäkään.

Nea ja Sara pongasivat asfaltin reunalta kärpässienen ja tiesivät, ettei siihen saa koskea.

Mutta nätti se on!

Terveisiä jänkhältä!

Niin, ei kuitenkaan Lapista, vaan kotikaupungin arvokkaimmalta luontokohteelta, vajaan viiden kilometrin päästä tästä ydinkeskustasta. Hatlamminsuo on Riihimäen ja Hausjärven rajamailla sijaitseva keidassuo lähes umpeen kasvaneine lampineen, vetisine silmäkkeineen ja käkkärämäntyineen.

Pikainen retki suolle sai nyt korvata ruskaretken Lappiin. Ja hyvin kivuttomasti reissu hoituikin: Pappa tuli aamulenkiltään ja sanoi, että lähdetääs suolle. Siitä sitten kunnon tuulipuku päälle ja kumpparit jalkaan. Viiden minuutin jälkeen oltiinkin jo jänkhän maisemissa.

http://www.riihimaki.fi/Riihimaki/Ymparisto/Ymparisto/Luonnonsuojelu/Muut-luontokohteet/Hatlamminsuo/

Suon syksyinen väriloisto oli jo haalistunut ja yleisilme tummahko. Myös karpalot olivat lähes kadonneet. Hatlamminsuon hyvillä pitkospuilla joukkoa kulkee sen verran paljon, että tummanpunaiset palluramarjat lienevät hävinneet jo aikaa sitten osa pakastimiin ja osa suolla asustavien eläinten ravinnoksi. Pari maistiaismarjaa kuitenkin poimin ja totesin ne melko makeiksi, ihan kuin pakkanen olisi niitä jo puraissut.

Suokierroksen jälkeen paluumatkalla nousimme ylös jyrkkää, kuusikkoista Hatlamminmäen rinnettä. Rinteen alalaidassa paksu, pehmeä ja syvänvihreä sammal peittää nyt louhikon, muinaisen Yoldia-meren rantavyöhykkeen. Toivottavasti se peittää kivet vielä kymmenien, satojen ja tuhansienkin vuosien ajan...

Hatlamminsuo on arvokas, lähes luonnontilainen alue, jota ei kuitenkaan ole vielä suojeltu.